Kesäistä kisailua

Kesäkuun toisena viikonloppuna Hyvinkään vinttikoiraradalla järjestettiin hengeltään suurelta osin leikkimielinen RotuRace-juoksukilpailu. Piko osallistui minisarjaan nuorten pihisurosten joukkueessa ”Pihispahikset” (sijoitus 9/43) ja oli hienosti oman nelikkonsa toinen sekä mini-luokan yksilösuorituksista sijalla 24/172. Emme ole olleet aiemmin radalla juoksemassa, mutta hyvin Piko vieheen perään ja omistajia kohti lähti – melkein useammankin kerran, koska ajanotossa oli jotain teknisiä haasteita ja jouduimme odottamaan kalkkiviivoilla lähtölupaa, koiran ollessa jo täydessä valmiudessa ja täpinöissä. Luvan saatuaan Piko singahti matkaan kuin raketti, mutta hämmästykseksemme vaihtoi nätisti keskittymisensä heiluvasta vieheestä emännän kädessä maalilinjan takana olleeseen omaan karvaleluunsa (kuten toivoimme, muttemme hirvittävän luottavaisin mielin). Pikon jäljiltä viehettä ei siis tarvinnut lahjoa pois koiralta, monen muun mielestä viehe olisi ensin pitänyt saada tappaa ja sitten viedä jonnekin turvaan mutustettavaksi.

Hauskaa oli, vaikka aikaa menikin aika monta tuntia enemmän kuin olimme ajatelleet… Päivän hymyä tarjosivat muut ihanat pihikset sekä yhden schipperke-joukkueen vaaleanpunaiset pitsitutut. Ja Pikon mielestä, itse juoksemisen lisäksi, oli aivan huippua tavata sekä vanhoja pihakoiratuttavuuksia (etenkin iki-ihana riehukaveri Nera!) että uusia kavereita, kuten vähän nuorempi Oliver-sälli Tampereelta nääs. Isäntä unohti ansiokkaasti kameransa kotiin, joten omia kuvia tapahtumasta ei ole, mutta tilanteen pelasti Joonas Viitanen, jonka rata- ja maalilinjakuvat olivat täynnä vikkeliä pihiksiä:

Piko nappaamassa palkintoaan maalilinjalla ansiokkaan vieheenjahtauksen jälkeen.

Piko nappaamassa palkintoaan maalilinjalla ansiokkaan vieheenjahtauksen jälkeen. Kuva © Joonas Viitanen, julkaistu luvalla.

Agilityssä on selvästi tapahtunut edistystä sekä koiralla että ohjaajilla. Ohjaajat ovat treenanneet lähetystä, valssia ja vauhtivalssia sekä luottamusta siihen, että kyllä se koira sieltä takaviistosta tulee. Muutenkin suurin osa haasteista on selvästi sitä, että ohjaaja näyttää koiralle ihan jotain muuta kuin ajatteli tai oli tarkoitus, Satu on onneksi todella hyvä avaamaan sitä, miten koira ohjaajaa lukee. Viime kerralla aiheena oli ”layering” eli kerrostaminen, ts. koiran ja ohjaajan välissä on este, jota koiran ei ole tarkoitus suorittaa. Viikon työputken ja viiden tunnin junamatkaa jäljiltäkin pöllämystynyt ohjaaja sai Pikon menemään putken jälkeen vielä toiseen, vaikka ensimmäisen ja toisen putken välissä kulkiessaan koira olikin eri puolella puomiestettä kuin ohjaaja.

Yksissä treeneissä jopa muistin, että taskussa on vartavasten mukaan otettu kamera, ja sillä voisi kotiharjoittelun hepottamiseksi ja virheiden havaitsemiseksi vaikka joskus käyttääkin:

Piko vaikutti taas kerran nauttivan treeneistä, halliin sisään päästessään ylsi hinnasta huolimatta lähellä olleelle kontaktiesteelle ja alkoi heti tarjota kontaktia (takamus esteellä, etutassut maassa) – meno oli selvä, ”katsokaa kuinka hienosti minä tämän osaan, saako jo namia?” Keppejäkin on treenattu helpotettuina versioina ja muovisilla karilla, jotka ohjaavat koiraa oikeaan suoritukseen. Kun vielä ohjauskuviot saisi kuntoon (valssit, sokkaukset, jaakotukset, seuraavan esteen osoittamisen jne) saisi kuntoon, niin voisi harkita jo jotain kisojakin – ajatus jännittää, mutta ainakin nyt tuntuu siltä, että Pikosta saisi kisakoiran aivan järjellisellä määrällä työtä. Saapi nähdä 🙂

Jätä kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s