Piko viikinkein maassa, osa 3

Lofooteilta lähdettiinkin sitten ajelemaan kohti Tromssaa. Maanantain puolitoistatuntista lauttamatkaa ei enää huvittanut toistaa, joten ajoimme aluksi Narvikia kohti Lofoottien läpi mantereelle kulkevaa valtatietä pitkin, Narvikista eteenpäin jo menomatkalta tuttua E6-tietä ja viimeinen etappi E8-valtatien sijasta vähän pienempiä maisemateitä. Jo ensimmäisen pätkän maisemat olivat hienoja, ja yhdessä sillankupeessa pysähdyttiin katselemaan sekä Norjan upeita vuoria, että mielenkiintoisia simpukoita ja merilevää 🙂

”Mitä nää oikein on??”

Iso kivi (jolle piti tietty kiivetä) ja hieno maisema 🙂

Ajokilometrejä kertyi aika reippaasti, mutta Piko onneksi otti matkustamisen hyvin rennosti ja keräsi autossa aina energiaa, jotta jaksoi taas nuuskia kuono pitkällä, kun auto pysähtyi  johonkin uuteen ja mielenkiintoiseen paikkaan.

”Krooh” ja ”Zzzz”

Ihmisille ajaminen oli taas sitäkin jännempää, sillä vuorilla tiet olivat varsin kapeita ja keskiviiva puuttui usein kokonaan. Siinä kun sitten tuli paikallinen rekka vastaan niin tuntui siltä, että vähintään vasen etupuskuri lähtee autosta rekan matkaan. Timo saikin muutaman kerran huomauttaa minulle, että älä aja niin reunaan, tiputaan kohta tieltä, kun vetäydyin rekkoja pakoon aivan tien oikeaan laitaan. 😛

Onneksi emme olleet ainoat ja emme ainakaan tyhmimmät turistit mutkateiden päällä, sillä ruotsalainen karavaanari matkailuvaununsa kanssa oli hieman toivoton tapaus. Ensinnäkään kuski ei tainnut tietää raahattavan kotilonsa mittoja kovin tarkkaan, sillä hän ajoi säännönmukaisesti enemmän keskiviivan päällä kuin oikeassa reunassa ja noin kuuttakymppiä yhdenksänkympin alueella (tosin tien mutkaisuuden takia ihan ymmärrettävää). Tämä yhdistelmä kuitenkin keräsi (yllätys yllätys) nopeasti letkan peräänsä kun ohi ei päässyt (kun kotilo ajoi niin keskellä) ja nopeus oli niin hidas. Matkailuvaunun takana oli toinen ruotsalainen maitkailuauto ja sen jälkeen tuli hyvin kyrsiintynyt paikallinen säiliöauton kuljettaja, jonka takana me ihmettelimme menoa. Säiliöauton kuski kärkkyi ohituspaikkaa melkein matkailuauton vasemmassa puskurissa kiinni ja tööttäili ja vilkutteli karavaanareille, mutta ne eivät vaan osanneet/uskaltaneet väistää reunemmaksi. Kaiken huipuksi ne eivät edes älynneet pysähtyä  ensimmäiselle vastaan tulleelle levähdyspaikalle päästämään letkaa ohitseen, vaan vasta vihainen tööttäily ja seuraava levähdyspaikka ratkaisivat tilanteen ja pääsimme karavaanareista ohi.

Minä mietin hetken aikaa kuinka pääsen ohi säiliöautosta, kunnes totesin sen olevat tarpeetonta, koska sen kuski lähti painamaan karavaanareista päästyään sellaista vauhtia, että hyvä kun perässä pysyi. Tunnelissa sen valoja oli mukava seurata, ja tuli jo sellainen fiilis, että ”don’t leave me” kun etäisyys vain kasvoi. Tunnelin jälkeen tulikin sitten rakennustyömaata ja ihana hiekkapölyajo rekan takana, mikä toi oman lisäjännityksensä ajamiseen. Tämän kaiken jälkeen olinkin jo niin puhki, että Timo sai jatkaa ajamista. Tosin ne karavaanarit pääsi siinä sitten uudestaan ohitsemme ja saimme hetken aikaa ihmetellä, miten pääsemme ohi ja kuunnella takana tulevan rekan tööttäilyä kunnes karavaanarit älysivät päästää taas taakseen kertyneen letkan ohitseen. 😛

Lopulta onneksi pääsimme turvallisesti Tromssaan ja Radisson Blue -hotellin suojaan, missä Piko hurmasi matkalaukkukasojemme kanssa auttaneen hotellityöntekijän täysin. 🙂 Hotellihuone piti myös kovasti nuuskutella läpi ja ihmetellä, että mikäs paikka tämä nyt on. Ihmisetkin ihailivat maisemia, Arctic Cathedral ja hieno silta näkyi heti ikkunasta.

Piko Tromssan hotellihuoneessa. Kamera joutui lipaisuhyökkäyksen kohteeksi muutama sekunti kuvan ottamisen jälkeen 😀

Pitkän ajopäivän päätteeksi käytiin Pikon kanssa hieman haistelemassa Tromssan tuulia ja katselemassa kaupunkia. Piko oli hyvin epäileväinen juoksevaa tyttöä esittävää patsasta kohden, mutta namit saivat onneksi koiran vakuuttuneeksi sen vaarattomuudesta. 😛

Pikon päästyä hotellihuoneeseen lepäämään, ihmiset lähtivät etsimään illallista. Hotellin ravintola oli kovin tyhjä (ja kallis) ja meitä ei edes huomattu vaikka hengasimme hetken aikaa pöytiinohjaus-kyltin luona joten lähdimme tallustelemaan rantaa pitkin ja törmäsimmekin varsin mukavaan pihviravintolaan, jossa oli erikoinen tilaustapa. Asiakkaille annettiin lappu, josta sai ruksia minkä ruoan ottaa, mitä lisukkeita ottaa ja millaisena pihvinsä haluaa. Juomat taisi olla ainoa jotka tilattiin sanallisesti, vaikka paikassa oli kyllä hyvin ystävällinen henkilökunta ja hauska tarjoilija, joka heitti Timolle läppää herrasmiehenä olosta ja kyökin puolella laskun hoitamisesta 😀

Aamulla käytiin ihmettelemässä hotellin ”kuntosalia” ja sauna/rentoutumistiloja. Rentoutumiseen oli selkeästi panostettu enemmän, sillä vaikka hotellin sivuillla mainostettiin näkyvästi hyvin varusteltua kuntosalia, paikalta löytyi juoksumatto ja crosstrainer eikä mitään muuta! Se oli hieman pettymys, sillä olin halunnut matkalle yhden hotellin, jossa voisin käydä salilla. Jonkinlaisen oman kehon painolla tehtävän treenin siihen sitten sävelsin. Sauna oli kyllä varsin hieno, mutta illalla enemmän ruuhka-aikaan voisi olla ahdasta kun oli vain yksi suihku. Kaikenkaikkiaan hotellista kuitenkin jäi ihan hyvä maku suuhun, koska huone oli ihan kiva ja aamiainen herkullinen hotelliaamiainen.

Auton nokka suunnattiin (maksulliselta ja kovin norjalaisittain hinnoitellulta) parkkipaikalta kohti Altaa. Matkan varrelta löytyi taas hienoja maisemia ja kaunis lounastamispaikka. Sääkin suosi tänään.

Aivan ihana lounaspaikka.

Piko kukkakedossa 🙂

Matkan varrelle mahtui myös yksi lauttamatka lisää ja nyt meillä oli jo täysiverinen lauttakoira, vaikkei Piko aikaisemminkaan lauttailua paljon kummeksunut.

Lauttaa odotellessa…

…ehti vähän poseeratakin 😛

Lautalla oli rentoa meininkiä, vaikka välillä olisikin pitänyt päästä tutkimaan maailmaa.

❤

Taidekuva hytin ikkunan kautta. 😛

Matkanvarrella oli myös Lappi-krääsää myyvä koju, jolla oli söpö sisääheittäjä:

Tuttujakin paikkoja oli, täällä käytiin yhtenä kesänä vanhempien ja Tinin kanssa 🙂

Löydettiin myös lunta ja siitäkös Piko innostui 😀
Lopulta päästiin Altaan tai tarkemmin ottaen Alta River campingiin. Majoitusten taso selkeästi vähän heittelee kun viime yö oltiin suht siistissä hotellissa ja nyt camping-mökissä ja yhteisvessat ja -suihkut. 😛 Mutta ihan mukava mökkerö ja lähes viereisessä mökissä oli innokas nuori tanskandoggi, jonka innokkuutta Piko kyllä vähän arasteli, mutta muuten oli ihan hauska kaveri. Paikan pitäjillä oli myös söpö alueella vapaana hengaava berninpaimenkoira, joka tykkäsi rapsutuksista 🙂

Illalla minä jumituin lukemaan Dan Brownin Infernoa ja Timo jotain dataili (toim. huom. nysväsi yhdistysbyrokratian kanssa) niin nukkumaan meno vähän venyi. Vessakäynti kolmelta yöllä, vaikkei siltä tuntunut kun oli ihan yhtä valosaa kun keskellä päivääkin. Hyvin hämmentävää, sillä vaikka Suomen kesiin onkin tottunut, mutta etelämpänä sentään tulee edes hieman hämärä yöllä, täällä päivä ja yö eivät eronneet mitenkään toisistaan pilvisellä säällä…

Seuraavana päivänä lähdettiin tutustumaan Euroopan suurimpaan kanjoniin. Pikku pikku kylästä löytyi majatalon, ravintolan ja turisti-infon/kaupan sekoitukselta vaikuttava talo, josta sai kartan. Ajamalla mentiin hyvin mielenkiintoista tietä eteenpäin, joka ensin vaikutti Timon sanoin ”meidän mökkitieltä”, mutta se muuttui myöhemmin jokseenkin huonokuntoiseksi ja hyvin jännittäväksi. Meidän ”suuri maastoauto” Toyota Yaris kuitenkin selvisi kunnialla koettelemuksesta, vaikka ajoimme varmaan pari kilsaa ohi (ja takaisin) siitä, mihin auto olisi pitänyt jättää. Myöhemmin nähtiin joitain maastoautoja, ja jopa niillä oli ongelmia tien kanssa. 😛

Auto siis parkkiin ja eikun matkaan. Alkumatka oli silkkaa paljakkaa ja Piko oli hämmentynyt tilan määrästä ja kirmasi innoissaan ympäriinsä. 🙂

Löydätkö kuvasta pihakoiran?

Parin kilsan tallustelun jälkeen löytyi myös makea vesiputous:

Tuonne toiselle puolelle oli vähän jännä päästä kun piti ylittää tuo puro, mutta hyvin Piko hyppi kiveltä toiselle ja minä perässä, eikä huuhtouduttu putoukseen 😀 Putouksen vierestä löytyi taas lunta, ja Piko sai siitä hepulin ja Timo teki minilumiukon. 🙂 Matkaa jatkettiin polkuja pitkin ja hyttysiä riitti. Lopulta päästiin aika lähelle kanjonia, mutta kun oltiin valittu lyhyempi reitti kahdesta vaihtoehdosta niin ei päästy ihan kunnolla kanjonin reunalle. Ihan hienot näkymät silti oli.

Pikoakin kiusasi hyttyset vaikka sekin oli sivelty tervavoiteella, joka mulla toimi varsin hyvin. Normi hyttysmyrkyt kun aiheuttaa mulla päänsärkyä. Piko jahtasi siis hassusti syöksyilemällä hyttysiä kun ne inisivät kuonon edessä 😛

Paluumatkalla Piko innostui myös hieman tuhoamaan Lapin arvokasta luontoa 😛 Onneksi ei mitään pahempaa jälkeä saanut aikaan.

Alert alert Greenpeace, Lapin luonto on vaarassa!

Sitten tallusteltiin sama matka takaisin (yhteensä noin 9 km) ja paljakkaa vaan tuntui riittävän kun nälkä jo kurni vatsassa. Lopulta kuitenkin kukkulan takaa saatiin auto näkyviin ja Timo leikki automainoskuvaajaa niin pitihän mun sitten mennä lisäämään pieni mielenkiintoelementti kuvaan 😛 :

Piko oli hieman kummissaan meidän touhuista, mutta onneksi korkeat paikatkaan ei suuremmin aiheuta paniikkia niin namia tuijottaen istui vain kiltisti paikallaan. 😛

Siitä sitten mentiin syömään siihen pikkukylän majatalo/infopiste/mikälieolikaan ja oli kyllä hyvää ruokaa vaikka tunnelma olikin aika intiimi, kun oltiin ainoat asiakkaat. 😛

Sitten auton nokka suunnattiin kohti Suomea ja rajalla tullimiehiä ei taas hirveästi kiinnostanut koko koira, mutta käytiin nyt kuitenkin velvollisuudentuntoisesti näyttämässä passia ja otusta. 😛 Passi tutkittiin niinkin huolellisesti, että sitä ei otettu muovitaskustaan lainkaan ulos…

Lopulta päästiin seuraavaan majapaikkaan eli Hetan majataloon, jossa meillä nimestä huolimatta oli huone hotellin puolelta varattuna. Huone oli kyllä ihana, vessa/suihku oli hauskasti ja tilaa säästävästi viisikulmion muotoinen ja kamppeetkin sai kuivauskaappiin kuivumaan ja muutenkin kaappeja ja säilytystilaa oli reippaasti. Lisäksi huoneesta löytyi parvikin, vaikka me ei sitä hirveästi tarvittukkaan. Piko näytti pitkän päivän jälkeen tältä:

Paikka yllätti muutenkin positiivisesti, sillä tästä hotellista löytyi myös ihan kelvollinen kuntosali, vaikkei sitä oltu edes mainostettu! 🙂 Laitteet toki oli vähän vanhoja mutta mukavan treenin siellä sai aamulla vedettyä. Myös aamiainen oli erittäin maittava. Tänne voisi siis tulla joku kerta uudestaankin 🙂

Matka jatkui kohti Kemijärveä ja matkalla törmättiin (ei onneksi kirjaimellisesti) tosi isoon porolaumaan!

Porot hölkyttelivät autoista piittamatta tiellä ja sen sivuilla.

Avattiin ikkuna kun yritettiin hätistellä poroja pois tieltä ja Piko heräsi takapenkillä ihmettelemään moisia otuksia. Lähtipä sieltä vähän vahtihaukkuakin, että mitäs otuksia te olette ja mitä te täällä teette, menkääpä pois! Spekuloitiin siinä, pitäisikö päästää Piko paimentamaan porot tiensivuun, että voidaan jatkaa matkaa 😉 Lopulta kuitenkin päästiin läpi ihan omin avuin.

Kemijärvellä käytiin ihmettelemässä hyvin ankeata koirapuistoa, jonka jälkeen suuntasimme juna-asemalle. Timo jäi junahulluna kuvailemaan junia, minä ja Piko lähdimme Siwalle hakeman iltapalaa. Takaisin yritin oikaista hieman enemmän ja tulin lopulta lähes jonkun pihan viertä pikku polkua takaisinpäin kun yritin olla vähän liian ovela. Ajoissa kuitenkin ehdittiin junaan ja oli väsynyt pikkukoira taas vieressä 😛

Junamatka sujui Pikolta kuin vanhalta konkarilta, tässä poseerataan Rovaniemellä Pikon ulkoilu- ja isännän junahulluilutauolla:

Helsingissä ihmeteltiin kun Timo oli jo ajanut auton pois junasta kun minä ja Piko selvittiin autojuna-asemalle ja sitten istuttiin odotusrakennuksen vastakkaisilla puolilla ja ihmeteltiin kun toista ei kuulu 😀 Junatyöntekijät kyllä tykkäsivät Pikosta ja kyselivät pihiksestä rotuna 😛

Summa summarum oli kyllä hieno matka ja Piko oli mainio pieni seuralainen tälläisessa reisussa, vaikka se vähän rajoittikin sitten majapaikkoja ja sitä, että Ruotsin kautta ei voinut kulkea matolääkityssäädön takia. Mutta kivaa oli (vaikka puoli kiloa tulikin lisää massaa matkan aikana ^^) ja Pikollakin näytti olevan hauskaa koko reissun ajan. Kiitos Timolle ihanasta synttärimatkasta ❤

Advertisement

Piko viikinkein maassa, osa 2

Piko ja ihmisensä matkailemassa Norjassa: edellisen päivityksen lopuksi sankarimme ovat päässeet viimeiselle ajoetapille ennen Lofooteille vievää lauttaa. Ensimmäisen lauttamatkan päätteeksi vaihdettiin taas kuskia, ja uusi kuski saikin aloittaa helpolla rankkasade-etapilla. Mikään kiire toisaalta ei ollut, koska lippu seuraavaan ja samalla päivän viimeiseen lauttaan oli varattu ja maksettu jo etukäteen, aikamarginaalia oli yli kaksi tuntia, eikä aikaisempaan lauttaan ollut fyysisesti mahdollista ehtiä. Satamassa odotellessamme törmäsimme suomalaisperheeseen, joka oli juuri viettänyt viikon Lofootteja kierrellen – opimme mm. sen, että helposti saatavilla olevista vaellusreittikartoista oli turha haaveilla.

Piko tutustumassa suurimpaan löytämäänsä vetoleluun. Ei yrittänyt ottaa mukaan.

Lopulta lautta rantautui ja pääsimme sovittelemaan autoa miehistön sille osoittamaan koloon. Selvästikään etukäteen ostettu lippu ei taannut kuin sen, että lautalle pääsee varmasti – ei ainakaan sitä, että pääsisi esimerkiksi nopeasti ulos määräsatamassa… Puolentoista tunnin lauttamatkalla ehti vähän räpsiä tunnelmakuviakin:

Yhden välipysähdyksen jälkeen lautta saapui viimein määränpäähänsä, ja vuorollamme pääsimme ajamaan kiinteälle (ei kuivalle…) maalle. Satamasta navigaattori ohjasi liikenneympyrä- ja tunnelihärdellin lopuksi sen verran pitkälle kohti leirintäaluetta, että loppumatkan löysi seuraamalla joka risteyksessä olleita selkeitä kylttejä – itse asiassa riitti, että löysi satamasta valtatielle ja osasi kääntyä oikeaan suuntaan eli kohti mannerta, ei kohti saariketjun kärkeä. Pienen asuinaluekiemurtelun jälkeen edessä avautui sympaattinen pieni järvi ja sen rannalla Lofoten Feriesenter, josta olimme varanneet ”pienen lomamökin”. Pieni oli sikäli hyvä kuvaus, että mökissä oli varsinaisesti vain yksi huone, parveke, parvi ja minimalistinen kylpyhuone. Tilaa oli kuitenkin meille lähes ruhtinaallisesti. Parvella oli makuusijat kolmelle ja vielä tilaa tavaroillekin, alakerrassa olisi mahtunut pitämään helposti kahdenkymmenen ihmisen coctail-kutsut, keittonurkkauksessa oli pari keittolevyä, vedenkeitin, jääkaappi ja kolmen hengen astiastao. Sijaintikaan ei ollut hassumpi:

Mökki n:o 10, rivistön viimeisenä rauhallisessa paikassa järvinäköalalla.

Yläkerran parvelle sai näppärästi tehtyä makuusijat ihmisille (lakanat olivat mukavuustietoisen ratkaisu, vaikka olivatkin hitaammat ja enemmän tilaavievät kuin makuupussi), ja kolmas patja makuupussin sisäpussilla vuorattuna olikin näppärästi koiran makuupaikka. Parvelle menevät jyrkät portaat olivat Pikon mielestä alkuun vähän jännät (syystäkin!), mutta näppärästi niitä sitten mentiin ylös ja alas, enemmän tai vähemmän hallitusti.

Näkymä toiseen suuntaan mökin ovelta.

Ei tosin kaikki mennyt aivan niinkuin Strömsössä: vaikka respan nuorimies olikin hirveän mukava, niin ilmeisesti pitkän työpäivän tai englanniksi viestimisen aiheuttama jännitys aiheuttivat sen, että pieniä mutta olennaisia yksityiskohtia jäi kertomatta. Leirintäalueen kotisivujen mukaan alueella oli maksullinen langaton verkko (yllättäen täysin kohtuuhintainen), ja avainta kuitatessani ilmoitin, että haluaisin ostaa päivän verran käyttöoikeutta. Vastaus oli, että verkko on ilmainen eikä mitään tarvitse maksaa, sen kuin käytätte. Tähän luottaen sitten etsimme mökin, purimme kamamme ja lopulta kaivoimme datailuvälineet esille – ja totesimme, että verkko voi olla ilmainen, mutta vaatisi kuitenkin salasanan. Ei hätää, respahan menee kiinni vasta kolmen minuutin päästä, kengät äkkiä jalkaan ja 100 m sprintti toteamaan, että respassa ei ole enää ketään. Emme saaneet arvattuakaan salasanaa, joten suunnitelmat seuraavan päivän kohteiden kartoittamisesta karahtivat tylysti kiville, kun ei prepaid-mobiilinettikään toiminut. Aina ei ilmeisesti voi voittaa, mutta eipä se lomaa pilannut.

Ensimmäinen matkapäivä painui lopulta mailleen (kuvaannollisesti, ei aurinko mihinkään tietenkään laskenut), ja toinen päivä koitti. Mitään erityisiä suunnitelmia emme olleet tehneet, mutta leirintäalueen infosta sai kuvauksen ”helposta ja nopeasta järvenympärikävelystä”. Sen napattuamme suuntasimme käymään paikallisessa matkailuinfossa. Onneksi navigaattori tiesi paikan, koska lupaavasti alkaneet opastekyltit loppuivat kuin seinään muutamaa korttelia aiemmin… Pienen arpomisen jälkeen opimme, että mistään vaativammista vaelluksista ei kannata haaveilla, koska polut olivat vuorokauden vesisateen jäljiltä vaarallisen märät. Toisaalta saimme pari puhelinnumeroa, ja pienen arpomisen ja puhelinsoittokierroksen jälkeen meillä oli paikat varattuna kumivenekierrokselle samalle illalle. Piti siis keksiä jotain tekemistä päiväksi. Leirintäalueelle palattua respa kertoi, että järvenkiertopolku on niin helppo, että sen uskaltaa tehdä kosteammallakin kelillä, kunhan on kunnon jalkineet ja ei ihan hernerokkasumuun lähde, eikä aikaakaan pitäisi mennä vain tunti tai korkeintaan pari.

Siispä vähän evästä reppuun, vaelluskengät jalkaan ja koira valjaisiin. Polun pää löytyi sieltä mistä pitikin, ja pienen astelun ja tassuttelun jälkeen avautui ihan mukiinmenevät maisemat:

Näkymä Nedre Svolværvatnetille

Järven pohjoispäässä olevan salmen yli oli rakennettu käyttötarkoitukseensa nähden valtatiemäisen leveä riippusilta:

Uimista huomattavasti mukavampi ylitystapa

Reitti kulki välillä jokseenkin suomaisten alueiden yli, onneksi oli vedenpitävät kengät.

Mitään ruuhkaa polulla ei ollut, ketään muuta kulkijaa emme nähneet ja kengänjälkiäkin sai vähän etsiä. Riippusillan jälkeen reittikuvaus kehotti seuraamaan valaisinpylväitä, mikä harmaassa kelissä päiväsaikaan (valojen ollessa pois päältä) ei ollutkaan niin näppärää kuin miltä kuulostaisi. Hyvin kuitenkin selvittiin majapaikasta nähden vastakkaiselle rannalle syömään eväitä:

Evästauko biitsillä

Rannalla oli hyvä myös vähän rehata.

Taukopaikalta piti olla matkaa alle puolet jäljellä, joten ei muuta kuin tassua toisen eteen, valotolppia taas seuraten… Tolpparivistö johdatteli laskettelurinteen juurelle ja hieman sen ohi, mutta siihen pylväät sitten loppuivatkin. Rannansuuntaisesti vastassa näytti olevan semmoinen tiheikkö, ettei siinä mitään polkuja mennyt, ja Pikokin näytti olevan vankasti sitä mieltä, että ainoa järkevä polku vie ylöspäin. Ei muuta kuin tossua toisen eteen ja rinnettä ylös. Vähän matkaa ylämäkeen löytyikin polku suunnilleen oikeaan suuntaan, ja pienen lisäkipuamisen (ei varmaan sataakaan nousumetriä) jälkeen maisema oli vaivan arvoinen.

Maisemaa mäen päältä, piilokuvaelementtinä kirmaava pihakoira

Paikallisesti korkeimmalta kohdalta polut veivät tietysti vain alaspäin, joten valitsimme lupaavimman jä lähdimme kapuamaan. Useamman mutkan ja parin epäuskoisen hetken (”ei me nyt tuohon suuntaan haluta!”) pääsimme melkolailla merenpinnan tasolle päällystetylle tielle. Paperikarttaa alueesta meillä ei kuitenkaan ollut, ja kännykkänikin päätti, ettei se halua näyttää siihen esiladattua karttaa. Pienen harhailun ja norjanymmärtämisharjoituksen jälkeen löysimme kuitenkin lopulta takaisin. Totesimme, että jos tämä oli norjalaisten mielestä ”easy, short walk”, niin meidän olisi ehkä syytä pysyä toistaiseksi poissa haastavammilta reiteiltä. Piko oli melkein koko reissun kipittänyt onnessaan vapaana edessä, takana, sivuilla sekä tietysti ala- ja ylärinteessä, mikä yhdistettynä lähes jatkuvaan, viileään tihkusateeseen vei koiran ennätysajassa unten maille.

Pihakoirakääryle: otetaan yksi pihakoira, kaksi ihmistä ja kesäinen sää (n. 15 astetta ja satelee). Laitetaan ainekset vähän epämääräisesti merkitylle vaelluspolulle koira vapaana pomppimaan, annetaan käydä kaksi tuntia. Tuodaan sisälle, kääritään koira ensin pyyhkeeseen ja sitten vilttiin. Tarjoillaan sohvalle.

Koiran uinuessa me kävimme tutustumassa Svolværin edustaan ohjatulla kumiveneretkellä (sea rafting). Varusteet olivat ainakin lupaavat: haalarit, tukevat saappaat, hanskat, suojalasit, paksu pipo ja paukkuliivit eli kalastuspatruunalla toimivat pelastusliivit. Ulkona odotellessa meinasi tulla lämmin, mutta veneen viimassa varustelu oli oikein mukava, eikä eväspysähdyksellä Skrovan satamassakaan ehtinyt tulla liian kuuma.

Norjalaista kesämuotia

Matkalla näkyi myös runsaasti merikotkia, jotka eivät tuntuneet ihan hirveästi veneretkueita arastelavan.

Svolværin edustan luodoilta bongattu merikotka

Satamaan palattua ajatus jonkin illallispaikan etsimisestä oli haihtunut päästä ja päätimme pärjät sillä, mitä evästä kaapissa sattui päiväisen kauppakäynnin jäljiltä olemaan. Eipä Svolværin ravintolaskenekään toisaalta ihan hirveän vakuuttavalta vaikuttanut… Jonkinnäköistä ”kotiruokaa” siis nassuun ja unten maille. Seuraavana päivänä jätimme Lofootit taaksemme mielessämme vakaa aikomus palata joku päivä takaisin paremmalla ajalla. Kohti uusia määränpäitä päästäänkin sitten seuraavassa postauksessa. 🙂

Piko viikinkein maassa, osa 1

Tapahtui edellisessä jaksossa: Piko ihmisineen viettivät juhannusaattoillan ja juhannuspäivän maalla, minkä jälkeen jo perinteiseen tapaan lauantai-iltana lähdettiin ajamaan kohti seuraavaa paikkaa. Suuntana ei ollutkaan toinen mökki vaan koti, missä ei päässytkään kellahtamaan sohvaan nukkumaan, vaan juhannuskassit vaihdettiin vielä isompiin, etukäteen pakattuihin kasseihin.

Auto ei suunnannut 7-tielle vaan Pasilaan, missä autosta heitettiin ulos pieni osa kamoista, Piko lähti tutustumaan aseman ympäristön pusikkoihin ja isäntä jemmasi auton sinisen vaunun ammottavaan kitaan. Asemalaiturilla koiran ilme oli paljonpuhuva:

Piko Pasilan asemalaiturilla 5b (ei 5 3/4). ”Mitäs ihmettä nuo ihmiset nyt ovat keksineet…”

Makuuhytin tarkan inventoinnin, sekä sängyn alta löytyneen suolakeksinpuolikkaan menettämisen jälkeen ihmiset asettuivat kirjojen ja karttojen ääreen ja koira kerälle jalkopäähän.

Parin tunnin päästä iltapisuohjelmaan kuului Tampereen aseman ympäristön nuuskiminen ja pari reipasta kävelykierrosta junan ympäri. Yön yli Piko nukkui meistä kolmesta varmasti parhaiten (mitä nyt jotain käytävällä matkalaukun kanssa kolistellutta piti vähän haukkua) ihmisten yrittäessä saada kolinalta ja nytkähtelyltä unta.

Aamulla junan ikkunan takaa löytyi Oulu ja pienen odottelun jälkeen onneksi myös auto. Pienen arpomisen jälkeen (häh, eikö me muka olla Pasilassa) navigaattori paikallisti itsensä ja neuvoi retkueen kohti Torniota. Torniosta löytyi lähes käsittämättömän laajavalikoimainen peltomarketti (muistikortteja! varapuhelin! retkikeittimen kaasua! ulkoilutakki!) sekä jokirannasta entisen kaljatehtaan takaa kohtalaisen mainio koirapuisto. Piko uskaltautui hakemaan tuntumaa Lapin jokiin ja totesi, että kylmää on. Pienen arpomisen jälkeen matka jatkui kohti Ylitorniota, missä lounaspaikan etsiminen tuotti vesiperän ja päätöksen ostaa kaupasta jotain pikaista. K-supermarketin valikoimiin ei kuitenkaan kuulunut esim. PK-seudulla lähes itsestäänselvyytenä olevat salaatit, ja kaupassa piti muutenkin aikalailla etsiä hakemaansa. Ilmeisesti paikka oli ruotsalaisten keskuudessa suosittu, ainakin Ruotsin kruunut kelpasivat maksuvälineenä ja pihalla oli S-rekisteröityjä autoja useampikin.

Jokivartta seuratessa auto päätyi Kolariin, mistä löytyi yllättävänkin maittava buffet. Auto sai menovesitäydennyksen (Kilpisjärven ja Norjan hinnoista oli kuultu riittävästi varoituksia), ja ennakoinnin mestarit tekivät päivän kolmannen kauppareissun, tällä kertaa illan ja seuraavan päivän eväät. Pikokin pääsi tekemään tuttavuutta Länsi-Lapin hajujen kanssa. Kuskinvaihdon jälkeen matka jatkui edelleen 21-tietä kohti pohjoista. Matkan varrelta löytyi myös reissun ensimmäinen poro – joka jolkotteli keskellä tietä, vaihtelevasti oikealla ja vasemmalla kaistalla, poistuen onneksi lopulta tiensivuun. Totesimme, ettei porovaaramerkkejä ihan turhaan oltu laitettu.

Maisema muuttui pätkä pätkältä karummaksi, ja lopulta edessä häämötti Saana-tunturi. Kilpisjärvelle rahdattu bensa todettiin noin 15 snt/litra kalliimmaksi kuin halvin matkan aikana bongattu, mutta aiempien Norjan-matkalaisten neuvoa noudattaen tankki pistettiin kuitenkin piripintaan.

Vähän valtatien sivusta löytyi kuvaavasti nimetty Hotel Kilpis. Lemmikkihuone oli ylhäisessä yksinäisyydessään omassa kerroksessaan, aivan huoneen oven vieressä oli ovi takapihalle ja saunapolulle ja maan tasalla olevien ikkunoiden edessä oli ainakin Pikon mielestä suorastaan oivallinen ikkunalauta.

Piko syö Kilpisjärven hotellihuoneen ikkunalaudalla 🙂

Ehdimme vielä saunan jälkilöylyihin ja siinä sivussa heittämään talviturkin Kilpisjärveen (BRR!). Totesimme, että ulkona olevan valon määrästä ei kyllä mitenkään voinut päätellä vuorokaudenaikaa paremmalla tarkkuudella kuin ”ei varmaan ihan keskipäivä”. Yöuni tuntui kovasti maistuvan kaikille päivän reissaamisen jälkeen – huoneessa oli onneksi kunnolliset pimennysverhot, kumma juttu.

Aamulla Piko raahattiin julmasti aamulenkille Saanaa katsomaan isännän jäädessä ihmettelemään, että mitenköhän kaikki tavarat nyt saisi järkevästi mahtumaan laukkuihin. Aamutoimien, autonpakkauksen ja vastaanottovirkailijan hurmaamisen jälkeen sanoimme hyvästit edullisille hinnoille ja hurautimme Norjaa kohti.

Ensimmäinen istuma ei ehtinyt kestää kauaakaan, kun piti käydä häiritsemässä tullimiesten televisiontapitusta. Suomalainen tullimies plarasi Pikon passin läpi (koiraa ei edes yritetty tuoda näytille) ja totesi norjalaista, parin metrin päässä istunutta kollegaansa vilkaisten, että ”eiköhän kaveri usko, että tää on kunnossa” (mihin vastauksena myöntävä ynähdys). Kiinni tuskin olisi jäänyt, jos olisi vaan hurauttanut vihreää kaistaa pitkin koko tullin ohitse…

Norjan maanteistä ensimmäinen havainto oli, että toisin kuin Suomeen tultaessa, yleisrajoituksesta ei kerrottu missään, ja jos nopeusrajoitus laski ennen risteystä, niin risteyksen jälkeen ei välttämättä ollut mitään merkintää siitä, että oltaisiin palattu takaisin edelliseen rajoitukseen. Päädyimme sitten ajamaan paikallisten kuskien nopeutta, jos navigaattori ei suureen ääneen protestoinut ylinopeudesta. Sikäläiset maantiet eivät myöskään olleet aivan yhtä hyvässä kunnossa kuin Suomen puolella, mutta toisaalta tämä oli jo reittisuunnitelmassa huomioitu.

Piko matkusti takana valjaissa autosuojan päällä ja tarkkaili välillä menoa, vaikka suuren osan ajasta vain nukkui.

Jäämeren rantaan saavuttuamme pysähdyimme nappaamaan kahvia ja suklaata sekä vilkaisemaan paikallista bensan hintatasoa. Ensivilkaisulla polttoaine vaikutti suorastaan edulliselta, silmän hahmottaessa lukusarjan ”1536” tarkoittamaan 1,536 €/litra. Paitsi ei tietenkään ollut, vaan 15,36 NOK/litra eli noin 1,94 €/litra. Ei ihmekään, että Kilpisjärvellä tankkaamassa oli useampikin norjalainen…

Runsaan ratinvääntämisen ja yhden kunnon sumupätkän (40 km/h 90 km/h tiellä, ja siltikin vähän hirvitti) jälkeen olimme lopulta päivän virallisessa välietapissa eli Narvikissa. Keskustan löytäminen ei ollut mikään haaste, koska ajamamme E8-valtatie kulki aivan keskustan läpi. Turisteilemaan emme ryhtyneet, vaan tavoitteet olivat selvät: piilolinsseille säilytyskotelo (edellinen jäi seuraavan junamatkustajan iloksi) sekä norjalainen prepaid-liittymä, jossa järkevänhintainen mobiilidata. Näitä varten oli etukäteen selvitetty, että missä on optikkoliike ja missä on kauppakeskus, jossa on kioski, joka myy liittymiä. Kauppakeskuksen parkkihalliin emme koskaan löytäneet (mitä sitä turhaan opastamaan päätieltä), mutta katuvarsiparkki, jonka pienellä päättelyllä sai todettua olevan maksullinen, osoittautui ainakin helsinkiläiseen hintatasoon tottuneelle halvaksi. Katuparkki oli sikälikin onnekas, että ruutua etsiessä ajoimme suoraan sopivan optikkoliikkeen ohi.

Prepaid-liittymän hankkiminen olikin sitten mutkikkaampaa. Norjassa kun ei liittymiä myydä anonyymeina, vaan jokainen matkapuhelinliittymä pitää rekisteröidä. Norjalaisen henkilötunnuksen haltijoille rekisteröinti on suhteellisen helppoa, ja sen voi tehdä vaikka netissä. Ulkomaalaisten osalta rekisteröinti menee teoriassa niin, että myyjä antaa täytettäväksi paperisen rekisteröintikaavakkeen (johon merkitään passin numero ja henkilötiedot), tarkistaa henkilöllisyyden passista ja faksaa rekisteröintilomakkeen puhelinoperaattorille. Käytännössä ensimmäinen kioski nosti kädet pystyyn heti kättelyssä (”ei me osata, kysy toisesta kauppakeskuksesta”). Muutaman sadan metrin päästä toisesta kauppakeskuksesta löytynyt kioski kyllä sai pienen ihmettelyn jälkeen paperit tehtyä evästyksellä ”faksaan nää nyt, pitäisi toimia kahden tunnin sisällä”. Eipä sitten toiminutkaan. Seuraavana päivänä menimme vielä kolmanteen kioskiin, missä asiaa ihmeteltiin, ilmeisesti vuoropäällikkönä ollut kaveri vetäytyi passini ja liittymäpaketin kanssa takahuoneen tietokoneelle naputtelemaan muutamaksi minuutiksi ja takaisin tullessaan totesi, että nyt pitäisi toimia. Nyt verkko suostui armollisesti tunnistamaan SIM-kortin, mutta puheluita, tekstareita tai dataa ei saanut läpi. Lopulta netistä löydetyn saldontarkastuskoodin avulla selvisi, että liittymän, jossa piti olla myytäessä saldoa 50 kruunun edestä, oli mystisesti nollilla. Onneksi lompakossa pyöri myös 100 kruunun arvoinen latauskuitti, jolla liittymään sai sitten henkeä ja datan kulkemaan – joskin siinä vaiheessa lomaa, jossa datalle ei enää niin suurta tarvetta ollutkaan. Tulipahan testattua mahdollista seuraavaa matkaa varten. Hintatasoltaan data oli (matkailijan näkökulmasta) suhteellisen edullista: megatavuhintaa en edes katsonut, mutta liittymän ominaisuuksiin kuului, että päivässä datakäyttö maksoi korkeintaan 20 kruunua eli noin 2,50 euroa. Suomessa ei tietenkään haluaisi vakituisessa liittymässä maksaa lähellekään noin paljoa datakäytöstä (ehkä kymmenesosa tuosta), mutta roaming-dataan verrattuna lysti oli lähes ilmaista.

Narvikin jälkimmäisessä kauppakeskuksessa teimme myös ensimmäistä kertaa tuttavuutta vähän erilaisen kassakoneen kanssa: myyjä ei laittanut seteleitä ja kolikoita kassakoneessa olevaan vaihtolippaaseen vaan syötti ne jonkinlaiseen yhdistettyyn setelintunnistimeen, kassalippaaseen ja turvasäilöön: koneen yläreunassa oli aukot jokaiselle setelityypille, ja kone nieli asiakkaan antamat rahat sekä antoi vaihtorahan seteliosuuden. Kolikot taas syötettiin toiseen koneeseen, jonka kaukaloon myös vaihtorahat iloisesti kilisivät, kokonaan koneellisesti laskettuna. Hämmentävä systeemi, mutta hyvin toimiva, kun ei myyjän tarvitse päässään laskea, että miten vaihtorahasumman muodostaa käytettävissä olevista kolikoista ja seteleistä. Kaupassa oli myös sangen monipuolinen lounassalaattipiste, josta sai itse lappaa sopivaksi katsomansa kokoiseen rasiaan salaattia, jauhelihaa, tomaattia, kurkkua, maissia ym. tarpeita sen verran kuin halusi, ja koko komeus hinnoiteltiin kassalla (suomalaiseen makuun suolaisella) kilohinnalla. Itse asiassa myös kaikki muut punnittavat punnittiin vasta kassalla, suomalaistyyppisiä asiakkaan käyttämiä vaakoja ei näkynyt lainkaan.

Narvikista matka jatkui pienen korttelinkiertelyn (”mä ihan nopeasti korvaan U-käännöksen kiertämällä korttelin, mikä voi mennä vikaan”) jälkeen E8-tietä kohti Skutvikiä, josta piti lähtemän Lofooteille vievä lautta. Ensimmäinen lauttakokemus koitti kuitenkin jo aiemmin, kun pääsimme kokeilemaan viimeistä E8-tien jäljellä olevaa lauttaosuutta. Piko oli lautoilla tuttuun tapaansa varsin rennosti, vaikka autolautta olikin ihan uusi kokemus. Mutta tällaista tällä erää, Lofooteista seuraavassa postauksessa, muuten tulee liian maratonpostauksia.

Piko autolauttailee.

Lyhennetty juhannus

Isännän työkiireistä johtuen juhannukseen valmistautuminen oli kovin pikaista, mutta jo pitkään jatkuneista (viime vuonna aloitetuista) perinteistä pidettiin kiinni: aloitimme juhannuksen kaupungissa raivoisalla pakkaamisella (mistä lisää myöhemmin), ja juhannusaattona koko sakki pakattiin autoon ja keula käännettiin kohti Hämettä. Maalla meitä odottamassa olivat jo rhodet, ja muutamaa tuntia myöhemmin myös Zinna saatiin mukaan joukkoon. Rhodesialaisia Piko oli tervehtinyt sivistyneesti (koska ovat tylsiä eivätkä kuitenkaan leiki, ainakaan kovin paljoa), mutta Pikku-Z:n tultua vauhti oli niin hurja kuin kahdelta keskenkasvuiselta voi odottaakin, eikä juoksemisesta (tai sen puutteessa painimisesta) meinannut tulla lainkaan loppua. Myös mölkynpelaajien häiritseminen oli kivaa.  

Zinna päätti myös käydä uimassa iiihanassa kuraojassa 😀

(Juhannuksena juhlittiin myös mun synttäreitä, kiitos äiti ihanasta kakusta! ~Yupiko)

Juhannuskokkoa ei ollut omassa pihassa, mutta kyliltä semmoinen löytyi. Isäntä hyytyi jo kymmeneltä illalla syyttäen 11-päiväistä työputkeaan, mutta todistettavasti (kiitos Sampsan) Piko jaksoi:

Kuva Sampsa Sulonen

Viimevuotista perinnettä jatkaen lähdimme maalta juhannuspäivänä, mutta tällä kertaa ei mentykään isännän vanhempien mökille, vaan määränpäänä olikin koti. Piko vaikutti kotiin päästyään jo siltä, että onpa mukava olla kotona, kun vihdoinkin saa levätä eikä tarvitse koko ajan juosta Zinnan kanssa pihalla tai nujata sisällä… voi miten olikaan erehtynyt, siitä se matkustaminen vasta alkoikin, kun äkkiä heitettiin juhannuskamat sisälle ja vaihdettiin torstaina valmiiksi pakatut, paljon isommat kassit takakonttiin. Mutta siitä lisää seuraavassa postauksessa…