Piko viikinkein maassa, osa 1

Tapahtui edellisessä jaksossa: Piko ihmisineen viettivät juhannusaattoillan ja juhannuspäivän maalla, minkä jälkeen jo perinteiseen tapaan lauantai-iltana lähdettiin ajamaan kohti seuraavaa paikkaa. Suuntana ei ollutkaan toinen mökki vaan koti, missä ei päässytkään kellahtamaan sohvaan nukkumaan, vaan juhannuskassit vaihdettiin vielä isompiin, etukäteen pakattuihin kasseihin.

Auto ei suunnannut 7-tielle vaan Pasilaan, missä autosta heitettiin ulos pieni osa kamoista, Piko lähti tutustumaan aseman ympäristön pusikkoihin ja isäntä jemmasi auton sinisen vaunun ammottavaan kitaan. Asemalaiturilla koiran ilme oli paljonpuhuva:

Piko Pasilan asemalaiturilla 5b.

Piko Pasilan asemalaiturilla 5b (ei 5 3/4). ”Mitäs ihmettä nuo ihmiset nyt ovat keksineet…”

Makuuhytin tarkan inventoinnin, sekä sängyn alta löytyneen suolakeksinpuolikkaan menettämisen jälkeen ihmiset asettuivat kirjojen ja karttojen ääreen ja koira kerälle jalkopäähän.

TV-20130622-2994Parin tunnin päästä iltapisuohjelmaan kuului Tampereen aseman ympäristön nuuskiminen ja pari reipasta kävelykierrosta junan ympäri. Yön yli Piko nukkui meistä kolmesta varmasti parhaiten (mitä nyt jotain käytävällä matkalaukun kanssa kolistellutta piti vähän haukkua) ihmisten yrittäessä saada kolinalta ja nytkähtelyltä unta.

Aamulla junan ikkunan takaa löytyi Oulu ja pienen odottelun jälkeen onneksi myös auto. Pienen arpomisen jälkeen (häh, eikö me muka olla Pasilassa) navigaattori paikallisti itsensä ja neuvoi retkueen kohti Torniota. Torniosta löytyi lähes käsittämättömän laajavalikoimainen peltomarketti (muistikortteja! varapuhelin! retkikeittimen kaasua! ulkoilutakki!) sekä jokirannasta entisen kaljatehtaan takaa kohtalaisen mainio koirapuisto. Piko uskaltautui hakemaan tuntumaa Lapin jokiin ja totesi, että kylmää on. Pienen arpomisen jälkeen matka jatkui kohti Ylitorniota, missä lounaspaikan etsiminen tuotti vesiperän ja päätöksen ostaa kaupasta jotain pikaista. K-supermarketin valikoimiin ei kuitenkaan kuulunut esim. PK-seudulla lähes itsestäänselvyytenä olevat salaatit, ja kaupassa piti muutenkin aikalailla etsiä hakemaansa. Ilmeisesti paikka oli ruotsalaisten keskuudessa suosittu, ainakin Ruotsin kruunut kelpasivat maksuvälineenä ja pihalla oli S-rekisteröityjä autoja useampikin.

Jokivartta seuratessa auto päätyi Kolariin, mistä löytyi yllättävänkin maittava buffet. Auto sai menovesitäydennyksen (Kilpisjärven ja Norjan hinnoista oli kuultu riittävästi varoituksia), ja ennakoinnin mestarit tekivät päivän kolmannen kauppareissun, tällä kertaa illan ja seuraavan päivän eväät. Pikokin pääsi tekemään tuttavuutta Länsi-Lapin hajujen kanssa. Kuskinvaihdon jälkeen matka jatkui edelleen 21-tietä kohti pohjoista. Matkan varrelta löytyi myös reissun ensimmäinen poro – joka jolkotteli keskellä tietä, vaihtelevasti oikealla ja vasemmalla kaistalla, poistuen onneksi lopulta tiensivuun. Totesimme, ettei porovaaramerkkejä ihan turhaan oltu laitettu.

Maisema muuttui pätkä pätkältä karummaksi, ja lopulta edessä häämötti Saana-tunturi. Kilpisjärvelle rahdattu bensa todettiin noin 15 snt/litra kalliimmaksi kuin halvin matkan aikana bongattu, mutta aiempien Norjan-matkalaisten neuvoa noudattaen tankki pistettiin kuitenkin piripintaan.

Vähän valtatien sivusta löytyi kuvaavasti nimetty Hotel Kilpis. Lemmikkihuone oli ylhäisessä yksinäisyydessään omassa kerroksessaan, aivan huoneen oven vieressä oli ovi takapihalle ja saunapolulle ja maan tasalla olevien ikkunoiden edessä oli ainakin Pikon mielestä suorastaan oivallinen ikkunalauta.

Piko syö Kilpisjärven hotellihuoneen ikkunalaudalla :)

Piko syö Kilpisjärven hotellihuoneen ikkunalaudalla 🙂

Ehdimme vielä saunan jälkilöylyihin ja siinä sivussa heittämään talviturkin Kilpisjärveen (BRR!). Totesimme, että ulkona olevan valon määrästä ei kyllä mitenkään voinut päätellä vuorokaudenaikaa paremmalla tarkkuudella kuin ”ei varmaan ihan keskipäivä”. Yöuni tuntui kovasti maistuvan kaikille päivän reissaamisen jälkeen – huoneessa oli onneksi kunnolliset pimennysverhot, kumma juttu.

Aamulla Piko raahattiin julmasti aamulenkille Saanaa katsomaan isännän jäädessä ihmettelemään, että mitenköhän kaikki tavarat nyt saisi järkevästi mahtumaan laukkuihin. Aamutoimien, autonpakkauksen ja vastaanottovirkailijan hurmaamisen jälkeen sanoimme hyvästit edullisille hinnoille ja hurautimme Norjaa kohti.

Ensimmäinen istuma ei ehtinyt kestää kauaakaan, kun piti käydä häiritsemässä tullimiesten televisiontapitusta. Suomalainen tullimies plarasi Pikon passin läpi (koiraa ei edes yritetty tuoda näytille) ja totesi norjalaista, parin metrin päässä istunutta kollegaansa vilkaisten, että ”eiköhän kaveri usko, että tää on kunnossa” (mihin vastauksena myöntävä ynähdys). Kiinni tuskin olisi jäänyt, jos olisi vaan hurauttanut vihreää kaistaa pitkin koko tullin ohitse…

Norjan maanteistä ensimmäinen havainto oli, että toisin kuin Suomeen tultaessa, yleisrajoituksesta ei kerrottu missään, ja jos nopeusrajoitus laski ennen risteystä, niin risteyksen jälkeen ei välttämättä ollut mitään merkintää siitä, että oltaisiin palattu takaisin edelliseen rajoitukseen. Päädyimme sitten ajamaan paikallisten kuskien nopeutta, jos navigaattori ei suureen ääneen protestoinut ylinopeudesta. Sikäläiset maantiet eivät myöskään olleet aivan yhtä hyvässä kunnossa kuin Suomen puolella, mutta toisaalta tämä oli jo reittisuunnitelmassa huomioitu.

Piko matkusti takana valjaissa autosuojan päällä ja tarkkaili välillä menoa, vaikka suuren osan ajasta vain nukkui.

Piko matkusti takana valjaissa autosuojan päällä ja tarkkaili välillä menoa, vaikka suuren osan ajasta vain nukkui.

Jäämeren rantaan saavuttuamme pysähdyimme nappaamaan kahvia ja suklaata sekä vilkaisemaan paikallista bensan hintatasoa. Ensivilkaisulla polttoaine vaikutti suorastaan edulliselta, silmän hahmottaessa lukusarjan ”1536” tarkoittamaan 1,536 €/litra. Paitsi ei tietenkään ollut, vaan 15,36 NOK/litra eli noin 1,94 €/litra. Ei ihmekään, että Kilpisjärvellä tankkaamassa oli useampikin norjalainen…

Runsaan ratinvääntämisen ja yhden kunnon sumupätkän (40 km/h 90 km/h tiellä, ja siltikin vähän hirvitti) jälkeen olimme lopulta päivän virallisessa välietapissa eli Narvikissa. Keskustan löytäminen ei ollut mikään haaste, koska ajamamme E8-valtatie kulki aivan keskustan läpi. Turisteilemaan emme ryhtyneet, vaan tavoitteet olivat selvät: piilolinsseille säilytyskotelo (edellinen jäi seuraavan junamatkustajan iloksi) sekä norjalainen prepaid-liittymä, jossa järkevänhintainen mobiilidata. Näitä varten oli etukäteen selvitetty, että missä on optikkoliike ja missä on kauppakeskus, jossa on kioski, joka myy liittymiä. Kauppakeskuksen parkkihalliin emme koskaan löytäneet (mitä sitä turhaan opastamaan päätieltä), mutta katuvarsiparkki, jonka pienellä päättelyllä sai todettua olevan maksullinen, osoittautui ainakin helsinkiläiseen hintatasoon tottuneelle halvaksi. Katuparkki oli sikälikin onnekas, että ruutua etsiessä ajoimme suoraan sopivan optikkoliikkeen ohi.

Prepaid-liittymän hankkiminen olikin sitten mutkikkaampaa. Norjassa kun ei liittymiä myydä anonyymeina, vaan jokainen matkapuhelinliittymä pitää rekisteröidä. Norjalaisen henkilötunnuksen haltijoille rekisteröinti on suhteellisen helppoa, ja sen voi tehdä vaikka netissä. Ulkomaalaisten osalta rekisteröinti menee teoriassa niin, että myyjä antaa täytettäväksi paperisen rekisteröintikaavakkeen (johon merkitään passin numero ja henkilötiedot), tarkistaa henkilöllisyyden passista ja faksaa rekisteröintilomakkeen puhelinoperaattorille. Käytännössä ensimmäinen kioski nosti kädet pystyyn heti kättelyssä (”ei me osata, kysy toisesta kauppakeskuksesta”). Muutaman sadan metrin päästä toisesta kauppakeskuksesta löytynyt kioski kyllä sai pienen ihmettelyn jälkeen paperit tehtyä evästyksellä ”faksaan nää nyt, pitäisi toimia kahden tunnin sisällä”. Eipä sitten toiminutkaan. Seuraavana päivänä menimme vielä kolmanteen kioskiin, missä asiaa ihmeteltiin, ilmeisesti vuoropäällikkönä ollut kaveri vetäytyi passini ja liittymäpaketin kanssa takahuoneen tietokoneelle naputtelemaan muutamaksi minuutiksi ja takaisin tullessaan totesi, että nyt pitäisi toimia. Nyt verkko suostui armollisesti tunnistamaan SIM-kortin, mutta puheluita, tekstareita tai dataa ei saanut läpi. Lopulta netistä löydetyn saldontarkastuskoodin avulla selvisi, että liittymän, jossa piti olla myytäessä saldoa 50 kruunun edestä, oli mystisesti nollilla. Onneksi lompakossa pyöri myös 100 kruunun arvoinen latauskuitti, jolla liittymään sai sitten henkeä ja datan kulkemaan – joskin siinä vaiheessa lomaa, jossa datalle ei enää niin suurta tarvetta ollutkaan. Tulipahan testattua mahdollista seuraavaa matkaa varten. Hintatasoltaan data oli (matkailijan näkökulmasta) suhteellisen edullista: megatavuhintaa en edes katsonut, mutta liittymän ominaisuuksiin kuului, että päivässä datakäyttö maksoi korkeintaan 20 kruunua eli noin 2,50 euroa. Suomessa ei tietenkään haluaisi vakituisessa liittymässä maksaa lähellekään noin paljoa datakäytöstä (ehkä kymmenesosa tuosta), mutta roaming-dataan verrattuna lysti oli lähes ilmaista.

Narvikin jälkimmäisessä kauppakeskuksessa teimme myös ensimmäistä kertaa tuttavuutta vähän erilaisen kassakoneen kanssa: myyjä ei laittanut seteleitä ja kolikoita kassakoneessa olevaan vaihtolippaaseen vaan syötti ne jonkinlaiseen yhdistettyyn setelintunnistimeen, kassalippaaseen ja turvasäilöön: koneen yläreunassa oli aukot jokaiselle setelityypille, ja kone nieli asiakkaan antamat rahat sekä antoi vaihtorahan seteliosuuden. Kolikot taas syötettiin toiseen koneeseen, jonka kaukaloon myös vaihtorahat iloisesti kilisivät, kokonaan koneellisesti laskettuna. Hämmentävä systeemi, mutta hyvin toimiva, kun ei myyjän tarvitse päässään laskea, että miten vaihtorahasumman muodostaa käytettävissä olevista kolikoista ja seteleistä. Kaupassa oli myös sangen monipuolinen lounassalaattipiste, josta sai itse lappaa sopivaksi katsomansa kokoiseen rasiaan salaattia, jauhelihaa, tomaattia, kurkkua, maissia ym. tarpeita sen verran kuin halusi, ja koko komeus hinnoiteltiin kassalla (suomalaiseen makuun suolaisella) kilohinnalla. Itse asiassa myös kaikki muut punnittavat punnittiin vasta kassalla, suomalaistyyppisiä asiakkaan käyttämiä vaakoja ei näkynyt lainkaan.

Narvikista matka jatkui pienen korttelinkiertelyn (”mä ihan nopeasti korvaan U-käännöksen kiertämällä korttelin, mikä voi mennä vikaan”) jälkeen E8-tietä kohti Skutvikiä, josta piti lähtemän Lofooteille vievä lautta. Ensimmäinen lauttakokemus koitti kuitenkin jo aiemmin, kun pääsimme kokeilemaan viimeistä E8-tien jäljellä olevaa lauttaosuutta. Piko oli lautoilla tuttuun tapaansa varsin rennosti, vaikka autolautta olikin ihan uusi kokemus. Mutta tällaista tällä erää, Lofooteista seuraavassa postauksessa, muuten tulee liian maratonpostauksia.

Piko autolauttailee.

Piko autolauttailee.

1 thought on “Piko viikinkein maassa, osa 1

  1. Päivitysilmoitus: Piko viikinkein maassa, osa 2 | Pikollista elämää

Jätä kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s