Rotuyhdistyksen 10-vuotisjuhlanäyttely

Pihakoiraharrastajien yhdistys Suomen Tanskalais-Ruotsalaiset Pihakoirat ry juhli kymmenvuotista taivaltaan 27.7. järjestetyssä näyttelyssä. Varsinaisesti näyttely oli vaan hyvä alibi sille, että pihakoirat ja -harrastajat kerääntyivät Virttaan työväentalolle viettämään kaunista kesäpäivää. Koska kyseessä ei ollut virallinen näyttely, niin myös ”kelvottomat” yksilöt, kuten kastroidut urokset, saivat osallistua.

Kesäisenä perjantaina pakkasimme siis autoon itsemme, koiran, tavarat, noukimme matkan varrelta Nera-pihiksen emäntineen ja suuntasimme kohti Kanta-Hämettä. Kauppaan ehdittiin perinteisesti hyvissä ajoin, eli ainakin varttia ennen sulkemisaikaa, mutta kaikki tarvittava saatiin mukaan. Perillä koirat pääsivät puutarhaan riehumaan pahimpia höyryjä pois, naisväki jäi purkamaan kauppakasseja ja laittamaan ruokaa ja Timo vipattiin pihalle huolehtimaan halonhakkuusta ja muurikkapannun lämmitämisestä. Koirat eivät onneksi tulesta olleet kiinnostuneita, mutta lettujen alkaessa hiljalleen valmistua mielenkiinto kasvoi – ”lettujen vahtiminen” tarkoittikin, että valmiita lettuja pitää vahtia ahnailta kuonoilta, ei niinkään paistumisasteen tarkkailua…

Lettu paistumassa muurikalla ulkotakassa

Iltapalaa paistelemassa

Lopulta itse kukin malttoi rauhoittua nukkumaan – ja hyvä niin, koska seuraavan päivän herätys oli oleva ainakin kesälomalaiselle varhainen… Koiria se ei tuntunut suuresti häiritsevän, olihan heti oven takana puutarha ja metsä täynnä hajuja, joihin käydä tutustumassa, ja toki koirakaveri, jonka kanssa nujata ulkona tai sitten sisällä.

Näyttelyaamuna Pikossa ja Nerassa riitti virtaa, esimerkiksi rotan kanssa rehaamiselle

Näyttelyaamuna Pikossa ja Nerassa riitti virtaa, esimerkiksi rotan kanssa rehaamiselle

Virttaan perinteisen punaisella työväentalolla odottivat tehokkaasta ja pitkällemietitystä organisoinnista kielivät järjestelyt. Perinteisen näyttelyjärjestyksen mukaan urokset arvosteltiin kokonaisuudessaan ennen narttuja, ja nuortenluokka, johon Pikokin noin viikon marginaalilla pääsi, arvosteltiin kolmantena heti pentu- ja junioriurosten jälkeen. Näyttely oli Pikolle ensimmäinen koskaan, handlerillekin ylipäätään minään koiranäyttelynä toinen ja ensimmäinen handlaus. Pikaiset näyttelytreenit lainatulla näyttelyhihnalla ja kehään, ei tätä niin vakavasti pitänyt ottaa – olimme jo henkisesti tuominneet Pikon vähän huonosti rotumääritelmään istuvaksi, joten eipä sillä niin väliä, miten kehässä esiintyy… Piko esiintyi yllättävän hyvin, pysyi paikallaan tarvittaessa ja kiersi kehää sivistyneesti. Olimme vielä aakkosjärjestyksen suopeuden armosta ensimmäisenä, joten pääsin valitsemaan juuri Pikon esittelyyn sopivan harppomisvauhdin.

Ensimmäisiä kierroksia kehässä, ei ollut ruuhkaa...

Ensimmäisiä kierroksia kehässä, ei ollut ruuhkaa…

Pöydällä otus käyttäytyi hienosti ja antoi rauhallisesti tuomarin tarkastella itseään.

Tuomarin arvostelupöydällä

Tuomarin arvostelupöydällä

Muutaman kolmion ja eestaasjuoksun jälkeen tuomari saneli arvostelun, jossa vilahti ”Excellent” eli korkein mahdollinen arvostelu. Jäimme siis kehään odottamaan kilpailuluokkaa. Kilpailuluokan kehänkiertämisten jälkeen hämmästys olikin melkoinen, kun tuomari ilmoitti meidän olevan jo valmiiksi oikeassa kohtaa tuloslistaa eli ensimmäisenä, ja ansainneemme vielä SA-maininnan (sertifikaatin arvoinen) – tuosta ruusuke ja toimitsija, antakaapa se palkintosäkki.

NUK1 ERI SA palkintosaalis

NUK1 ERI SA palkintosaalis

Siis hetkinen, eihän meillä pitänyt olla mikään näyttelykoira…? Keräsimme saaliin mukanamme kehästä ja jäimme siis odottamaan muitten urosluokkien jälkeistä paras uros -kehää. Sieltä lähdimmekin sitten ensimmäisten joukossa pois, mutta silti kävi ajatus mielessä, että olisihan tuosta liian pitkäkarvaistesta ja vähän kippurahäntäisestä koirasta ehkä sittenkin ollut näyttelykoiraksi – täysin turhaa spekulointia kyllä sikälikin, että kenelläpä oikeastaan olisi ollut aikaa reissata näyttelyissä otuksen kanssa.

Koirien lisäksi myöskin Kameroita oli saapunut paikalle runsaasti.

Koirien lisäksi myöskin Kameroita oli saapunut paikalle runsaasti.

Loppupäivästä ei mitään varsinaista ohjelmaa ollut ennen näyttelyn loppumista, mutta aika kului kuin siivillä muiden koiraihmisten kanssa jutellessa sekä koiria katsellessa ja silitellessä. Piko oli ilmeisesti saanut jo tarpeeksi actionia ja sosiaalisuutta, koskapa pysyi sangen rauhallisesti varjoisassa häkissään. Alkoi päivän mittaan muiltakin pihiksiltä virta loppua kesken…

Iltapäivällä Pulmukin rauhoittui.

Iltapäivällä Pulmukin rauhoittui.

Näyttelyn päätyttyä osa vieraista lähti ajamaan letkassa Alastaron moottiriradan takana olevalle hiekkakuopalle uittamaan itseään ja koiriaan. Jotkin pihikset syöksyivät vettä nähdessään suoraan järveen, Piko taas tapansa mukaan kävi vähän kastelemassa varpaitaan ja näytti esim. keppiä heitettäessä siltä, että hänhän ei tuohon temppuun mene, hakekoot joku muu kepin vedestä.
Jäähdyttelyn jälkeen suunnaksi otettiin erään järjestäjän kotitila ja vapaamuotoinen illanvietto. Koirat malttoivat jo ottaa rauhallisesti, mutta hetkittäin riitti vielä menoakin.

Illanvietossa ramaisi jo

Illanvietossa ramaisi jo

Harkinta

Harkinta – vedessä voisi olla kivaa…

Harkinta 2

Harkinta – Hippu tietää, että vedestä ei toisaalta pääse omin avuin enää pois…

Lilli ja Piko hippasilla

Lilli ja Piko hippasilla

Illalla mietittiin, miksi väsyttää – niin miksiköhän, kun välissä oltiin oltu 14 tuntia menossa. Piko ei juuri väsymystään peitellyt, vaikka vielä vähän jaksoi ihmetellä, että mitä isäntä kameransa kanssa puuhaa.

Väsy

Väsy

Piko viikinkein maassa, osa 2

Piko ja ihmisensä matkailemassa Norjassa: edellisen päivityksen lopuksi sankarimme ovat päässeet viimeiselle ajoetapille ennen Lofooteille vievää lauttaa. Ensimmäisen lauttamatkan päätteeksi vaihdettiin taas kuskia, ja uusi kuski saikin aloittaa helpolla rankkasade-etapilla. Mikään kiire toisaalta ei ollut, koska lippu seuraavaan ja samalla päivän viimeiseen lauttaan oli varattu ja maksettu jo etukäteen, aikamarginaalia oli yli kaksi tuntia, eikä aikaisempaan lauttaan ollut fyysisesti mahdollista ehtiä. Satamassa odotellessamme törmäsimme suomalaisperheeseen, joka oli juuri viettänyt viikon Lofootteja kierrellen – opimme mm. sen, että helposti saatavilla olevista vaellusreittikartoista oli turha haaveilla.

Piko tutustumassa suurimpaan löytämäänsä vetoleluun. Ei yrittänyt ottaa mukaan.

Piko tutustumassa suurimpaan löytämäänsä vetoleluun. Ei yrittänyt ottaa mukaan.

Lopulta lautta rantautui ja pääsimme sovittelemaan autoa miehistön sille osoittamaan koloon. Selvästikään etukäteen ostettu lippu ei taannut kuin sen, että lautalle pääsee varmasti – ei ainakaan sitä, että pääsisi esimerkiksi nopeasti ulos määräsatamassa… Puolentoista tunnin lauttamatkalla ehti vähän räpsiä tunnelmakuviakin:

TV-20130624-0033

TV-20130624-0041

TV-20130624-0045

Yhden välipysähdyksen jälkeen lautta saapui viimein määränpäähänsä, ja vuorollamme pääsimme ajamaan kiinteälle (ei kuivalle…) maalle. Satamasta navigaattori ohjasi liikenneympyrä- ja tunnelihärdellin lopuksi sen verran pitkälle kohti leirintäaluetta, että loppumatkan löysi seuraamalla joka risteyksessä olleita selkeitä kylttejä – itse asiassa riitti, että löysi satamasta valtatielle ja osasi kääntyä oikeaan suuntaan eli kohti mannerta, ei kohti saariketjun kärkeä. Pienen asuinaluekiemurtelun jälkeen edessä avautui sympaattinen pieni järvi ja sen rannalla Lofoten Feriesenter, josta olimme varanneet ”pienen lomamökin”. Pieni oli sikäli hyvä kuvaus, että mökissä oli varsinaisesti vain yksi huone, parveke, parvi ja minimalistinen kylpyhuone. Tilaa oli kuitenkin meille lähes ruhtinaallisesti. Parvella oli makuusijat kolmelle ja vielä tilaa tavaroillekin, alakerrassa olisi mahtunut pitämään helposti kahdenkymmenen ihmisen coctail-kutsut, keittonurkkauksessa oli pari keittolevyä, vedenkeitin, jääkaappi ja kolmen hengen astiastao. Sijaintikaan ei ollut hassumpi:

Mökki n:o 10, rivistön viimeisenä rauhallisessa paikassa järvinäköalalla.

Mökki n:o 10, rivistön viimeisenä rauhallisessa paikassa järvinäköalalla.

Yläkerran parvelle sai näppärästi tehtyä makuusijat ihmisille (lakanat olivat mukavuustietoisen ratkaisu, vaikka olivatkin hitaammat ja enemmän tilaavievät kuin makuupussi), ja kolmas patja makuupussin sisäpussilla vuorattuna olikin näppärästi koiran makuupaikka. Parvelle menevät jyrkät portaat olivat Pikon mielestä alkuun vähän jännät (syystäkin!), mutta näppärästi niitä sitten mentiin ylös ja alas, enemmän tai vähemmän hallitusti.

Näkymä toiseen suuntaan mökin ovelta.

Näkymä toiseen suuntaan mökin ovelta.

Ei tosin kaikki mennyt aivan niinkuin Strömsössä: vaikka respan nuorimies olikin hirveän mukava, niin ilmeisesti pitkän työpäivän tai englanniksi viestimisen aiheuttama jännitys aiheuttivat sen, että pieniä mutta olennaisia yksityiskohtia jäi kertomatta. Leirintäalueen kotisivujen mukaan alueella oli maksullinen langaton verkko (yllättäen täysin kohtuuhintainen), ja avainta kuitatessani ilmoitin, että haluaisin ostaa päivän verran käyttöoikeutta. Vastaus oli, että verkko on ilmainen eikä mitään tarvitse maksaa, sen kuin käytätte. Tähän luottaen sitten etsimme mökin, purimme kamamme ja lopulta kaivoimme datailuvälineet esille – ja totesimme, että verkko voi olla ilmainen, mutta vaatisi kuitenkin salasanan. Ei hätää, respahan menee kiinni vasta kolmen minuutin päästä, kengät äkkiä jalkaan ja 100 m sprintti toteamaan, että respassa ei ole enää ketään. Emme saaneet arvattuakaan salasanaa, joten suunnitelmat seuraavan päivän kohteiden kartoittamisesta karahtivat tylysti kiville, kun ei prepaid-mobiilinettikään toiminut. Aina ei ilmeisesti voi voittaa, mutta eipä se lomaa pilannut.

Ensimmäinen matkapäivä painui lopulta mailleen (kuvaannollisesti, ei aurinko mihinkään tietenkään laskenut), ja toinen päivä koitti. Mitään erityisiä suunnitelmia emme olleet tehneet, mutta leirintäalueen infosta sai kuvauksen ”helposta ja nopeasta järvenympärikävelystä”. Sen napattuamme suuntasimme käymään paikallisessa matkailuinfossa. Onneksi navigaattori tiesi paikan, koska lupaavasti alkaneet opastekyltit loppuivat kuin seinään muutamaa korttelia aiemmin… Pienen arpomisen jälkeen opimme, että mistään vaativammista vaelluksista ei kannata haaveilla, koska polut olivat vuorokauden vesisateen jäljiltä vaarallisen märät. Toisaalta saimme pari puhelinnumeroa, ja pienen arpomisen ja puhelinsoittokierroksen jälkeen meillä oli paikat varattuna kumivenekierrokselle samalle illalle. Piti siis keksiä jotain tekemistä päiväksi. Leirintäalueelle palattua respa kertoi, että järvenkiertopolku on niin helppo, että sen uskaltaa tehdä kosteammallakin kelillä, kunhan on kunnon jalkineet ja ei ihan hernerokkasumuun lähde, eikä aikaakaan pitäisi mennä vain tunti tai korkeintaan pari.

Siispä vähän evästä reppuun, vaelluskengät jalkaan ja koira valjaisiin. Polun pää löytyi sieltä mistä pitikin, ja pienen astelun ja tassuttelun jälkeen avautui ihan mukiinmenevät maisemat:

Näkymä Nedre Svolværvatnetille

Näkymä Nedre Svolværvatnetille

Järven pohjoispäässä olevan salmen yli oli rakennettu käyttötarkoitukseensa nähden valtatiemäisen leveä riippusilta:

Uimista huomattavasti mukavampi ylitystapa

Uimista huomattavasti mukavampi ylitystapa

Reitti kulki välillä jokseenkin suomaisten alueiden yli, onneksi oli vedenpitävät kengät.

Reitti kulki välillä jokseenkin suomaisten alueiden yli, onneksi oli vedenpitävät kengät.

Mitään ruuhkaa polulla ei ollut, ketään muuta kulkijaa emme nähneet ja kengänjälkiäkin sai vähän etsiä. Riippusillan jälkeen reittikuvaus kehotti seuraamaan valaisinpylväitä, mikä harmaassa kelissä päiväsaikaan (valojen ollessa pois päältä) ei ollutkaan niin näppärää kuin miltä kuulostaisi. Hyvin kuitenkin selvittiin majapaikasta nähden vastakkaiselle rannalle syömään eväitä:

Evästauko biitsillä

Evästauko biitsillä

Rannalla oli hyvä myös vähän rehata.

Rannalla oli hyvä myös vähän rehata.

Taukopaikalta piti olla matkaa alle puolet jäljellä, joten ei muuta kuin tassua toisen eteen, valotolppia taas seuraten… Tolpparivistö johdatteli laskettelurinteen juurelle ja hieman sen ohi, mutta siihen pylväät sitten loppuivatkin. Rannansuuntaisesti vastassa näytti olevan semmoinen tiheikkö, ettei siinä mitään polkuja mennyt, ja Pikokin näytti olevan vankasti sitä mieltä, että ainoa järkevä polku vie ylöspäin. Ei muuta kuin tossua toisen eteen ja rinnettä ylös. Vähän matkaa ylämäkeen löytyikin polku suunnilleen oikeaan suuntaan, ja pienen lisäkipuamisen (ei varmaan sataakaan nousumetriä) jälkeen maisema oli vaivan arvoinen.

Maisemaa mäen päältä, piilokuvaelementtinä kirmaava pihakoira

Maisemaa mäen päältä, piilokuvaelementtinä kirmaava pihakoira

Paikallisesti korkeimmalta kohdalta polut veivät tietysti vain alaspäin, joten valitsimme lupaavimman jä lähdimme kapuamaan. Useamman mutkan ja parin epäuskoisen hetken (”ei me nyt tuohon suuntaan haluta!”) pääsimme melkolailla merenpinnan tasolle päällystetylle tielle. Paperikarttaa alueesta meillä ei kuitenkaan ollut, ja kännykkänikin päätti, ettei se halua näyttää siihen esiladattua karttaa. Pienen harhailun ja norjanymmärtämisharjoituksen jälkeen löysimme kuitenkin lopulta takaisin. Totesimme, että jos tämä oli norjalaisten mielestä ”easy, short walk”, niin meidän olisi ehkä syytä pysyä toistaiseksi poissa haastavammilta reiteiltä. Piko oli melkein koko reissun kipittänyt onnessaan vapaana edessä, takana, sivuilla sekä tietysti ala- ja ylärinteessä, mikä yhdistettynä lähes jatkuvaan, viileään tihkusateeseen vei koiran ennätysajassa unten maille.

Pihakoirakääryle: otetaan yksi pihakoira, kaksi ihmistä ja kesäinen sää (n. 15 astetta ja satelee). Laitetaan ainekset vähän epämääräisesti merkitylle vaelluspolulle koira vapaana pomppimaan, annetaan käydä kaksi tuntia. Tuodaan sisälle, kääritään koira ensin pyyhkeeseen ja sitten vilttiin. Tarjoillaan sohvalle.

Pihakoirakääryle: otetaan yksi pihakoira, kaksi ihmistä ja kesäinen sää (n. 15 astetta ja satelee). Laitetaan ainekset vähän epämääräisesti merkitylle vaelluspolulle koira vapaana pomppimaan, annetaan käydä kaksi tuntia. Tuodaan sisälle, kääritään koira ensin pyyhkeeseen ja sitten vilttiin. Tarjoillaan sohvalle.

Koiran uinuessa me kävimme tutustumassa Svolværin edustaan ohjatulla kumiveneretkellä (sea rafting). Varusteet olivat ainakin lupaavat: haalarit, tukevat saappaat, hanskat, suojalasit, paksu pipo ja paukkuliivit eli kalastuspatruunalla toimivat pelastusliivit. Ulkona odotellessa meinasi tulla lämmin, mutta veneen viimassa varustelu oli oikein mukava, eikä eväspysähdyksellä Skrovan satamassakaan ehtinyt tulla liian kuuma.

Norjalaista kesämuotia

Norjalaista kesämuotia

Matkalla näkyi myös runsaasti merikotkia, jotka eivät tuntuneet ihan hirveästi veneretkueita arastelavan.

Svolværin edustan luodoilta bongattu merikotka

Svolværin edustan luodoilta bongattu merikotka

Satamaan palattua ajatus jonkin illallispaikan etsimisestä oli haihtunut päästä ja päätimme pärjät sillä, mitä evästä kaapissa sattui päiväisen kauppakäynnin jäljiltä olemaan. Eipä Svolværin ravintolaskenekään toisaalta ihan hirveän vakuuttavalta vaikuttanut… Jonkinnäköistä ”kotiruokaa” siis nassuun ja unten maille. Seuraavana päivänä jätimme Lofootit taaksemme mielessämme vakaa aikomus palata joku päivä takaisin paremmalla ajalla. Kohti uusia määränpäitä päästäänkin sitten seuraavassa postauksessa. 🙂

Piko viikinkein maassa, osa 1

Tapahtui edellisessä jaksossa: Piko ihmisineen viettivät juhannusaattoillan ja juhannuspäivän maalla, minkä jälkeen jo perinteiseen tapaan lauantai-iltana lähdettiin ajamaan kohti seuraavaa paikkaa. Suuntana ei ollutkaan toinen mökki vaan koti, missä ei päässytkään kellahtamaan sohvaan nukkumaan, vaan juhannuskassit vaihdettiin vielä isompiin, etukäteen pakattuihin kasseihin.

Auto ei suunnannut 7-tielle vaan Pasilaan, missä autosta heitettiin ulos pieni osa kamoista, Piko lähti tutustumaan aseman ympäristön pusikkoihin ja isäntä jemmasi auton sinisen vaunun ammottavaan kitaan. Asemalaiturilla koiran ilme oli paljonpuhuva:

Piko Pasilan asemalaiturilla 5b.

Piko Pasilan asemalaiturilla 5b (ei 5 3/4). ”Mitäs ihmettä nuo ihmiset nyt ovat keksineet…”

Makuuhytin tarkan inventoinnin, sekä sängyn alta löytyneen suolakeksinpuolikkaan menettämisen jälkeen ihmiset asettuivat kirjojen ja karttojen ääreen ja koira kerälle jalkopäähän.

TV-20130622-2994Parin tunnin päästä iltapisuohjelmaan kuului Tampereen aseman ympäristön nuuskiminen ja pari reipasta kävelykierrosta junan ympäri. Yön yli Piko nukkui meistä kolmesta varmasti parhaiten (mitä nyt jotain käytävällä matkalaukun kanssa kolistellutta piti vähän haukkua) ihmisten yrittäessä saada kolinalta ja nytkähtelyltä unta.

Aamulla junan ikkunan takaa löytyi Oulu ja pienen odottelun jälkeen onneksi myös auto. Pienen arpomisen jälkeen (häh, eikö me muka olla Pasilassa) navigaattori paikallisti itsensä ja neuvoi retkueen kohti Torniota. Torniosta löytyi lähes käsittämättömän laajavalikoimainen peltomarketti (muistikortteja! varapuhelin! retkikeittimen kaasua! ulkoilutakki!) sekä jokirannasta entisen kaljatehtaan takaa kohtalaisen mainio koirapuisto. Piko uskaltautui hakemaan tuntumaa Lapin jokiin ja totesi, että kylmää on. Pienen arpomisen jälkeen matka jatkui kohti Ylitorniota, missä lounaspaikan etsiminen tuotti vesiperän ja päätöksen ostaa kaupasta jotain pikaista. K-supermarketin valikoimiin ei kuitenkaan kuulunut esim. PK-seudulla lähes itsestäänselvyytenä olevat salaatit, ja kaupassa piti muutenkin aikalailla etsiä hakemaansa. Ilmeisesti paikka oli ruotsalaisten keskuudessa suosittu, ainakin Ruotsin kruunut kelpasivat maksuvälineenä ja pihalla oli S-rekisteröityjä autoja useampikin.

Jokivartta seuratessa auto päätyi Kolariin, mistä löytyi yllättävänkin maittava buffet. Auto sai menovesitäydennyksen (Kilpisjärven ja Norjan hinnoista oli kuultu riittävästi varoituksia), ja ennakoinnin mestarit tekivät päivän kolmannen kauppareissun, tällä kertaa illan ja seuraavan päivän eväät. Pikokin pääsi tekemään tuttavuutta Länsi-Lapin hajujen kanssa. Kuskinvaihdon jälkeen matka jatkui edelleen 21-tietä kohti pohjoista. Matkan varrelta löytyi myös reissun ensimmäinen poro – joka jolkotteli keskellä tietä, vaihtelevasti oikealla ja vasemmalla kaistalla, poistuen onneksi lopulta tiensivuun. Totesimme, ettei porovaaramerkkejä ihan turhaan oltu laitettu.

Maisema muuttui pätkä pätkältä karummaksi, ja lopulta edessä häämötti Saana-tunturi. Kilpisjärvelle rahdattu bensa todettiin noin 15 snt/litra kalliimmaksi kuin halvin matkan aikana bongattu, mutta aiempien Norjan-matkalaisten neuvoa noudattaen tankki pistettiin kuitenkin piripintaan.

Vähän valtatien sivusta löytyi kuvaavasti nimetty Hotel Kilpis. Lemmikkihuone oli ylhäisessä yksinäisyydessään omassa kerroksessaan, aivan huoneen oven vieressä oli ovi takapihalle ja saunapolulle ja maan tasalla olevien ikkunoiden edessä oli ainakin Pikon mielestä suorastaan oivallinen ikkunalauta.

Piko syö Kilpisjärven hotellihuoneen ikkunalaudalla :)

Piko syö Kilpisjärven hotellihuoneen ikkunalaudalla 🙂

Ehdimme vielä saunan jälkilöylyihin ja siinä sivussa heittämään talviturkin Kilpisjärveen (BRR!). Totesimme, että ulkona olevan valon määrästä ei kyllä mitenkään voinut päätellä vuorokaudenaikaa paremmalla tarkkuudella kuin ”ei varmaan ihan keskipäivä”. Yöuni tuntui kovasti maistuvan kaikille päivän reissaamisen jälkeen – huoneessa oli onneksi kunnolliset pimennysverhot, kumma juttu.

Aamulla Piko raahattiin julmasti aamulenkille Saanaa katsomaan isännän jäädessä ihmettelemään, että mitenköhän kaikki tavarat nyt saisi järkevästi mahtumaan laukkuihin. Aamutoimien, autonpakkauksen ja vastaanottovirkailijan hurmaamisen jälkeen sanoimme hyvästit edullisille hinnoille ja hurautimme Norjaa kohti.

Ensimmäinen istuma ei ehtinyt kestää kauaakaan, kun piti käydä häiritsemässä tullimiesten televisiontapitusta. Suomalainen tullimies plarasi Pikon passin läpi (koiraa ei edes yritetty tuoda näytille) ja totesi norjalaista, parin metrin päässä istunutta kollegaansa vilkaisten, että ”eiköhän kaveri usko, että tää on kunnossa” (mihin vastauksena myöntävä ynähdys). Kiinni tuskin olisi jäänyt, jos olisi vaan hurauttanut vihreää kaistaa pitkin koko tullin ohitse…

Norjan maanteistä ensimmäinen havainto oli, että toisin kuin Suomeen tultaessa, yleisrajoituksesta ei kerrottu missään, ja jos nopeusrajoitus laski ennen risteystä, niin risteyksen jälkeen ei välttämättä ollut mitään merkintää siitä, että oltaisiin palattu takaisin edelliseen rajoitukseen. Päädyimme sitten ajamaan paikallisten kuskien nopeutta, jos navigaattori ei suureen ääneen protestoinut ylinopeudesta. Sikäläiset maantiet eivät myöskään olleet aivan yhtä hyvässä kunnossa kuin Suomen puolella, mutta toisaalta tämä oli jo reittisuunnitelmassa huomioitu.

Piko matkusti takana valjaissa autosuojan päällä ja tarkkaili välillä menoa, vaikka suuren osan ajasta vain nukkui.

Piko matkusti takana valjaissa autosuojan päällä ja tarkkaili välillä menoa, vaikka suuren osan ajasta vain nukkui.

Jäämeren rantaan saavuttuamme pysähdyimme nappaamaan kahvia ja suklaata sekä vilkaisemaan paikallista bensan hintatasoa. Ensivilkaisulla polttoaine vaikutti suorastaan edulliselta, silmän hahmottaessa lukusarjan ”1536” tarkoittamaan 1,536 €/litra. Paitsi ei tietenkään ollut, vaan 15,36 NOK/litra eli noin 1,94 €/litra. Ei ihmekään, että Kilpisjärvellä tankkaamassa oli useampikin norjalainen…

Runsaan ratinvääntämisen ja yhden kunnon sumupätkän (40 km/h 90 km/h tiellä, ja siltikin vähän hirvitti) jälkeen olimme lopulta päivän virallisessa välietapissa eli Narvikissa. Keskustan löytäminen ei ollut mikään haaste, koska ajamamme E8-valtatie kulki aivan keskustan läpi. Turisteilemaan emme ryhtyneet, vaan tavoitteet olivat selvät: piilolinsseille säilytyskotelo (edellinen jäi seuraavan junamatkustajan iloksi) sekä norjalainen prepaid-liittymä, jossa järkevänhintainen mobiilidata. Näitä varten oli etukäteen selvitetty, että missä on optikkoliike ja missä on kauppakeskus, jossa on kioski, joka myy liittymiä. Kauppakeskuksen parkkihalliin emme koskaan löytäneet (mitä sitä turhaan opastamaan päätieltä), mutta katuvarsiparkki, jonka pienellä päättelyllä sai todettua olevan maksullinen, osoittautui ainakin helsinkiläiseen hintatasoon tottuneelle halvaksi. Katuparkki oli sikälikin onnekas, että ruutua etsiessä ajoimme suoraan sopivan optikkoliikkeen ohi.

Prepaid-liittymän hankkiminen olikin sitten mutkikkaampaa. Norjassa kun ei liittymiä myydä anonyymeina, vaan jokainen matkapuhelinliittymä pitää rekisteröidä. Norjalaisen henkilötunnuksen haltijoille rekisteröinti on suhteellisen helppoa, ja sen voi tehdä vaikka netissä. Ulkomaalaisten osalta rekisteröinti menee teoriassa niin, että myyjä antaa täytettäväksi paperisen rekisteröintikaavakkeen (johon merkitään passin numero ja henkilötiedot), tarkistaa henkilöllisyyden passista ja faksaa rekisteröintilomakkeen puhelinoperaattorille. Käytännössä ensimmäinen kioski nosti kädet pystyyn heti kättelyssä (”ei me osata, kysy toisesta kauppakeskuksesta”). Muutaman sadan metrin päästä toisesta kauppakeskuksesta löytynyt kioski kyllä sai pienen ihmettelyn jälkeen paperit tehtyä evästyksellä ”faksaan nää nyt, pitäisi toimia kahden tunnin sisällä”. Eipä sitten toiminutkaan. Seuraavana päivänä menimme vielä kolmanteen kioskiin, missä asiaa ihmeteltiin, ilmeisesti vuoropäällikkönä ollut kaveri vetäytyi passini ja liittymäpaketin kanssa takahuoneen tietokoneelle naputtelemaan muutamaksi minuutiksi ja takaisin tullessaan totesi, että nyt pitäisi toimia. Nyt verkko suostui armollisesti tunnistamaan SIM-kortin, mutta puheluita, tekstareita tai dataa ei saanut läpi. Lopulta netistä löydetyn saldontarkastuskoodin avulla selvisi, että liittymän, jossa piti olla myytäessä saldoa 50 kruunun edestä, oli mystisesti nollilla. Onneksi lompakossa pyöri myös 100 kruunun arvoinen latauskuitti, jolla liittymään sai sitten henkeä ja datan kulkemaan – joskin siinä vaiheessa lomaa, jossa datalle ei enää niin suurta tarvetta ollutkaan. Tulipahan testattua mahdollista seuraavaa matkaa varten. Hintatasoltaan data oli (matkailijan näkökulmasta) suhteellisen edullista: megatavuhintaa en edes katsonut, mutta liittymän ominaisuuksiin kuului, että päivässä datakäyttö maksoi korkeintaan 20 kruunua eli noin 2,50 euroa. Suomessa ei tietenkään haluaisi vakituisessa liittymässä maksaa lähellekään noin paljoa datakäytöstä (ehkä kymmenesosa tuosta), mutta roaming-dataan verrattuna lysti oli lähes ilmaista.

Narvikin jälkimmäisessä kauppakeskuksessa teimme myös ensimmäistä kertaa tuttavuutta vähän erilaisen kassakoneen kanssa: myyjä ei laittanut seteleitä ja kolikoita kassakoneessa olevaan vaihtolippaaseen vaan syötti ne jonkinlaiseen yhdistettyyn setelintunnistimeen, kassalippaaseen ja turvasäilöön: koneen yläreunassa oli aukot jokaiselle setelityypille, ja kone nieli asiakkaan antamat rahat sekä antoi vaihtorahan seteliosuuden. Kolikot taas syötettiin toiseen koneeseen, jonka kaukaloon myös vaihtorahat iloisesti kilisivät, kokonaan koneellisesti laskettuna. Hämmentävä systeemi, mutta hyvin toimiva, kun ei myyjän tarvitse päässään laskea, että miten vaihtorahasumman muodostaa käytettävissä olevista kolikoista ja seteleistä. Kaupassa oli myös sangen monipuolinen lounassalaattipiste, josta sai itse lappaa sopivaksi katsomansa kokoiseen rasiaan salaattia, jauhelihaa, tomaattia, kurkkua, maissia ym. tarpeita sen verran kuin halusi, ja koko komeus hinnoiteltiin kassalla (suomalaiseen makuun suolaisella) kilohinnalla. Itse asiassa myös kaikki muut punnittavat punnittiin vasta kassalla, suomalaistyyppisiä asiakkaan käyttämiä vaakoja ei näkynyt lainkaan.

Narvikista matka jatkui pienen korttelinkiertelyn (”mä ihan nopeasti korvaan U-käännöksen kiertämällä korttelin, mikä voi mennä vikaan”) jälkeen E8-tietä kohti Skutvikiä, josta piti lähtemän Lofooteille vievä lautta. Ensimmäinen lauttakokemus koitti kuitenkin jo aiemmin, kun pääsimme kokeilemaan viimeistä E8-tien jäljellä olevaa lauttaosuutta. Piko oli lautoilla tuttuun tapaansa varsin rennosti, vaikka autolautta olikin ihan uusi kokemus. Mutta tällaista tällä erää, Lofooteista seuraavassa postauksessa, muuten tulee liian maratonpostauksia.

Piko autolauttailee.

Piko autolauttailee.

Lyhennetty juhannus

Isännän työkiireistä johtuen juhannukseen valmistautuminen oli kovin pikaista, mutta jo pitkään jatkuneista (viime vuonna aloitetuista) perinteistä pidettiin kiinni: aloitimme juhannuksen kaupungissa raivoisalla pakkaamisella (mistä lisää myöhemmin), ja juhannusaattona koko sakki pakattiin autoon ja keula käännettiin kohti Hämettä. Maalla meitä odottamassa olivat jo rhodet, ja muutamaa tuntia myöhemmin myös Zinna saatiin mukaan joukkoon. Rhodesialaisia Piko oli tervehtinyt sivistyneesti (koska ovat tylsiä eivätkä kuitenkaan leiki, ainakaan kovin paljoa), mutta Pikku-Z:n tultua vauhti oli niin hurja kuin kahdelta keskenkasvuiselta voi odottaakin, eikä juoksemisesta (tai sen puutteessa painimisesta) meinannut tulla lainkaan loppua. Myös mölkynpelaajien häiritseminen oli kivaa.  TV-20130621-9504-2 TV-20130621-9527

Zinna päätti myös käydä uimassa iiihanassa kuraojassa :D

Zinna päätti myös käydä uimassa iiihanassa kuraojassa 😀

(Juhannuksena juhlittiin myös mun synttäreitä, kiitos äiti ihanasta kakusta! ~Yupiko)

TV-20130622-9586Juhannuskokkoa ei ollut omassa pihassa, mutta kyliltä semmoinen löytyi. Isäntä hyytyi jo kymmeneltä illalla syyttäen 11-päiväistä työputkeaan, mutta todistettavasti (kiitos Sampsan) Piko jaksoi:

IMG_8202

Kuva Sampsa Sulonen

Viimevuotista perinnettä jatkaen lähdimme maalta juhannuspäivänä, mutta tällä kertaa ei mentykään isännän vanhempien mökille, vaan määränpäänä olikin koti. Piko vaikutti kotiin päästyään jo siltä, että onpa mukava olla kotona, kun vihdoinkin saa levätä eikä tarvitse koko ajan juosta Zinnan kanssa pihalla tai nujata sisällä… voi miten olikaan erehtynyt, siitä se matkustaminen vasta alkoikin, kun äkkiä heitettiin juhannuskamat sisälle ja vaihdettiin torstaina valmiiksi pakatut, paljon isommat kassit takakonttiin. Mutta siitä lisää seuraavassa postauksessa…

Kesäistä kisailua

Kesäkuun toisena viikonloppuna Hyvinkään vinttikoiraradalla järjestettiin hengeltään suurelta osin leikkimielinen RotuRace-juoksukilpailu. Piko osallistui minisarjaan nuorten pihisurosten joukkueessa ”Pihispahikset” (sijoitus 9/43) ja oli hienosti oman nelikkonsa toinen sekä mini-luokan yksilösuorituksista sijalla 24/172. Emme ole olleet aiemmin radalla juoksemassa, mutta hyvin Piko vieheen perään ja omistajia kohti lähti – melkein useammankin kerran, koska ajanotossa oli jotain teknisiä haasteita ja jouduimme odottamaan kalkkiviivoilla lähtölupaa, koiran ollessa jo täydessä valmiudessa ja täpinöissä. Luvan saatuaan Piko singahti matkaan kuin raketti, mutta hämmästykseksemme vaihtoi nätisti keskittymisensä heiluvasta vieheestä emännän kädessä maalilinjan takana olleeseen omaan karvaleluunsa (kuten toivoimme, muttemme hirvittävän luottavaisin mielin). Pikon jäljiltä viehettä ei siis tarvinnut lahjoa pois koiralta, monen muun mielestä viehe olisi ensin pitänyt saada tappaa ja sitten viedä jonnekin turvaan mutustettavaksi.

Hauskaa oli, vaikka aikaa menikin aika monta tuntia enemmän kuin olimme ajatelleet… Päivän hymyä tarjosivat muut ihanat pihikset sekä yhden schipperke-joukkueen vaaleanpunaiset pitsitutut. Ja Pikon mielestä, itse juoksemisen lisäksi, oli aivan huippua tavata sekä vanhoja pihakoiratuttavuuksia (etenkin iki-ihana riehukaveri Nera!) että uusia kavereita, kuten vähän nuorempi Oliver-sälli Tampereelta nääs. Isäntä unohti ansiokkaasti kameransa kotiin, joten omia kuvia tapahtumasta ei ole, mutta tilanteen pelasti Joonas Viitanen, jonka rata- ja maalilinjakuvat olivat täynnä vikkeliä pihiksiä:

Piko nappaamassa palkintoaan maalilinjalla ansiokkaan vieheenjahtauksen jälkeen.

Piko nappaamassa palkintoaan maalilinjalla ansiokkaan vieheenjahtauksen jälkeen. Kuva © Joonas Viitanen, julkaistu luvalla.

Agilityssä on selvästi tapahtunut edistystä sekä koiralla että ohjaajilla. Ohjaajat ovat treenanneet lähetystä, valssia ja vauhtivalssia sekä luottamusta siihen, että kyllä se koira sieltä takaviistosta tulee. Muutenkin suurin osa haasteista on selvästi sitä, että ohjaaja näyttää koiralle ihan jotain muuta kuin ajatteli tai oli tarkoitus, Satu on onneksi todella hyvä avaamaan sitä, miten koira ohjaajaa lukee. Viime kerralla aiheena oli ”layering” eli kerrostaminen, ts. koiran ja ohjaajan välissä on este, jota koiran ei ole tarkoitus suorittaa. Viikon työputken ja viiden tunnin junamatkaa jäljiltäkin pöllämystynyt ohjaaja sai Pikon menemään putken jälkeen vielä toiseen, vaikka ensimmäisen ja toisen putken välissä kulkiessaan koira olikin eri puolella puomiestettä kuin ohjaaja.

Yksissä treeneissä jopa muistin, että taskussa on vartavasten mukaan otettu kamera, ja sillä voisi kotiharjoittelun hepottamiseksi ja virheiden havaitsemiseksi vaikka joskus käyttääkin:

Piko vaikutti taas kerran nauttivan treeneistä, halliin sisään päästessään ylsi hinnasta huolimatta lähellä olleelle kontaktiesteelle ja alkoi heti tarjota kontaktia (takamus esteellä, etutassut maassa) – meno oli selvä, ”katsokaa kuinka hienosti minä tämän osaan, saako jo namia?” Keppejäkin on treenattu helpotettuina versioina ja muovisilla karilla, jotka ohjaavat koiraa oikeaan suoritukseen. Kun vielä ohjauskuviot saisi kuntoon (valssit, sokkaukset, jaakotukset, seuraavan esteen osoittamisen jne) saisi kuntoon, niin voisi harkita jo jotain kisojakin – ajatus jännittää, mutta ainakin nyt tuntuu siltä, että Pikosta saisi kisakoiran aivan järjellisellä määrällä työtä. Saapi nähdä 🙂

Wappu ja pentuvilinää

Teekkarien joulu eli wappu tuli ja meni. Emäntä kävi katsomassa Mantan lakituksen ja grillaili kavereitten kanssa, isäntä otti rauhallisemmin ja vietti vapunaaton Pikon kanssa, mitä nyt käytiin Tapiolassa ihmettelemässä paikallisen nuorison menoja sopivan etäältä.

Vapunpäivää ja Ullanlinnanmäen piknikkiä ei kuitenkaan käynyt väliinjättäminen. Ajattelimme, että pienelle koiralle Ullis ei ehkä ole väki- ja roskamäärän takia aivan paras mahdollinen paikka, ja lisäksi vanhempani olivat tarjoutuneet hoitamaan otusta meidän juhliessamme. Me siis menimme Ullikselle ja Piko meni Seurasaareen ”lyhyelle lenkille”. Vanhempani ovat tottuneet lähinnä saksanpaimenkoiran ja lapinkoiran ulkoilutarpeisiin, joten lyhyys oli suhteellista, ja illalla Pikoa ei sitten saanutkaan sohvalta pois muuten kuin nostamalla.

Eilinen meni vähän kaikilla osapuolilla Wapusta toipumiseen (mitä nyt minulla oli ihan normaali työpäivä, mutta onneksi työajat ovat joustavat…), tänään riittikin taas energiaa. Pikon kanssa mentiin tapaamaan Nipsua ja pikkuista Lunaa rantaniitylle. Nipsu oli tavattu ennenkin, ja hyvin tulivat toimeen keskenään, mitä nyt Nipsu yritti komentaa Pikoa juoksemaan hitaammin. Kuvat kertokoot:

Piko loikkaa

Piko loikkasi kepin perässä korkeammalle kuin kuvaaja arvasi

Keppi Nipsulla

Keppi! Keppi! Mulla on keppi!

Piko tarkkailee

Pidä sinä keppisi, ei minua kiinnosta.

Kepinveto

Toisaalta, eihän toisella koiralla olevaa keppiä voi vastustaa kauaa.

Piko esittelee keppiään vauhdissa

Mun keppi! Mitäs olet hidas!

Nipsu komentaa Pikoa

Juokse hitaammin, sinä valkoruskea pirulainen!

Piko jahtaa Nipsua ja keppiä

Lopulta sitkeys ja oveluus palkittiin, keppi vaihtoi omistajaa – nyt Nipsu määräsi suunnan ja Piko vauhdin

Pikku Luna ei oikein pysynyt Pikon ja Nipsun vauhdissa, mutta tutustuttiin silti:

Piko nuuskii Lunaa

Varovaista pentuun tutustumista

Luna ja minikeppi

Luna löysi minikepin järsittäväksi

Isännälle ja emännälle ei pentutreffaamisesta juuri liikuntaa tullut, joten lähdimme vielä n. 4,5 km juoksulenkille, Piko tietysti mukana. Loppumatkasta alkoi koirakin hyytyä, ja kotiin päästyä kuvio oli hyvin selvä: ensin vettä, sitten tuijotettiin keittiön kaappia (ja vähän raavittiin) kunnes jostain ilmestyi täysi ruokakuppi (joka kerrankin tyhjeni kerralla), lopuksi sänkyyn kerälle aivan sen näköisenä, että tästä ette minua enää siirrä.

Piko makaa peiton alla

Väsyneisyyden ruumiillistuma, juuri ja juuri silmiä jaksaa vähän raottaa.

Sellaista tällä kertaa. Ensi viikolla alkaakin agility, voi pojat sitä riemua, mikä koirasta tulee hallilla paistamaan…!

Piko 1 v!

Pikkuinen Pikomme ei olekaan enää niin pikkuinen – tänään kilahti kellossa vuosi täyteen! Sen kunniaksi Piko sai synttärikakun, jossa kynttiläkin oli mutustettavaa laatua.

Pikon synttärikakku

Pikon synttärikakku: kalkkunaa, maksamakkaraa, purutikku

"Joko...? Joko...? Joko nyt...?!"

”Joko…? Joko…? Joko nyt…?!”

Hyvin maistui!

Hyvin maistui!

Pienenä vertailuna samalla kameralla, samalla objektiivilla ja polttovälillä, suunnilleen samalta etäisyydellä otetut kuvat Pikosta viime kesältä ja tältä päivältä.

Piko, kahdeksan viikkoa, ensimmäistä iltaa kotona

Piko, kahdeksan viikkoa, ensimmäistä iltaa kotona

Piko tasan 1 v!

Piko tasan 1 v!

Ja vielä hieman nuorempana, Piko kasvattajan luona neljän viikon ikäisenä, ensimmäistä kertaa siellä käydessämme. Hieman ennen kuvan ottoa pikku raitanaama oli kivunnut tulevan omistajansa syliin ja samalla sydämiin…

Piko neljäviikkoisena

Piko neljäviikkoisena

Vaikea välillä uskoa, että tämä hännänheiluttaja on ollut piristämässä elämäämme jo kohta vuoden, mutta kalenteri ei valehtele 🙂

Pääsiäinen

Pihakoira punaisen tuvan pihassa

Pihakoira elementissään – punaisen tuvan pihassa

Pääsiäinen oli ja meni rauhallisissa merkeissä. Maalle päästiin pitkänperjantain iltana, ja toisen pääsiäispäivän aamuna ajeltiin pois, jotta ehdittiin tapaamaan kummityttöä. Piko tuntui vähän pettyneeltä siitä, että maalla ei ollutkaan totuttuja karvaisia kavereita, mutta neljässä ihmisessäkin oli tarpeeksi leikittäjää ja lenkittäjää.

Tai siis yksi lenkittäjä, koska kolme muuta olivat jonkinasteisessa flunssassa. Onneksi Pikokin oli vielä toipilas, joten mitään mahdottomia lenkkejä ei ollut tarpeen tehdä.

Piko nuuskimassa pälveä

Pälviä piti käydä huolellisesti nuuskimassa

Kevään merkkejä oli selvästi jo havaittavissa, metsästä löytyi selviä pälvipaikkoja. Kaupungissa kaikki oli lähtiessä vielä lumivaipan peitossa, paitsi parhaiten auratut tiet alkoivat olla kokonaan sulia. Maalla pienemmät tiet olivat ihastuttavasti jäässä, mutta auton tai koiran nelivedolla pärjäsi (kaksijalkaisilla olikin vähän vaikeaa). Vaikka lumessa onkin hyvä riehua, niin luulen, että Piko kyllä arvostaa suuresti lumen vaihtumista lämpöön – eipähän tarvitse kohta enää pukea takkia tai villapaitaa päälle ulos mennessä!

Pahojen henkien poissavustus

Pahojen henkien poissavustus

Lankalauantain iltana poltettiin pääsiäiskokko. Piko ei juuri kokosta ollut kiinnostunut, lähinnä keskittyi vastailemaan naapurin koirille, jotka jostain keksivät ruveta haukkumaan. Ihmeen voimakas ääni niinkin pienestä otuksesta lähti, onneksi ei hauku kotona, ainakaan sisällä. Kerrostalokoiran reviiri on selvästi hyvin rajoittunut, mutta maalla voi ruveta pullistelemaan, tai ainakin vastaamaan, jos joku huutelee hävyttömyyksiä vieraille tonteille. 😉

Aamulla ei suinkaan singota ulos, vaan jäädään emännän kainaloon torkkumaan

Aamulla ei suinkaan singota ulos, vaan jäädään emännän kainaloon torkkumaan

Pääsiäispäivänä ei tietenkään pidä herätä turhan hätäisesti, voi hyvin jäädä torkkumaan ja nauttimaan kevään orastavasta valosta. Pihakoirat tunnetusti toimivat aurinkoenergialla, eikä Piko ole mikään poikkeus. Piko ei kummemmin yrittänyt tunkea sänkyyn nukkumaan (paitsi viimeisenä yönä), mutta aamulla kyllä heti luvan saatuaan tassutteli viereen jatkamaan uniaan. Lauantaiaamuna tosin piti huikata neljästi, että sohvalla nukkunut otus tajusi saaneensa sänkyluvan. Viimeisenä yönä ei sitten turhia lupia kyseltykään, vaan koira löytyi aamulla omistajien välistä… no, mökillä on vähän eri säännöt kuin kaupungissa, niin ihmisille kuin koirillekin.

Viestintä on koiran vahva laji, tarkoitus ei jää epäselväksi...

Viestintä on koiran vahva laji, tarkoitus ei jää epäselväksi…

Piko on osoittanut olevansa hyvä vääntämään asioita rautalangasta. Pienet vihjailut uloslähtöhaluista ovat kyllä kohteliaita ja äänettömiä, mutteivät jätä hirveästi sijaa ylimääräiselle arvailulle. Maalla olo onkin varsinaista luksusta, kun pääsee ulos monta kertaa päivässä vähän vieraaseen, hajuja täynnä olevaan metsään, jonka kaikkia reittejä ei vielä ole koluttu.

Piko pälvessä

Tässä ei varpaat jäädy…

Pienen koiran on tärkeä saada kompensoitua kokoaan sillä, että pääsee mahdollisimman ylös. Ja mukavasti löytyi paljasta maatakin jalkojen alle, ettei jalkojaan tarvitse jäädyttää lumessa.

Kaikki kiva loppuu aikanaan, ja toisen pääsiäispäivän aamu koitti aivan liian varhain. Aikaisen kaupunkiinpaluun syy tosin ei ollut paluuruuhkan välttäminen (vaikka siinäkin onnistuttiin erittäin hyvin), vaan se, että kummityttö vanhempineen tuli käymään, kun olimme hänen syntymäpäivänsä joutuneet jättämään väliin sairaanaolon takia. Opimme muunmuassa, että kaikki pienet, laikukkaat, luppakorvaiset koirat ovat ”Piko-koiria” – neiti E tunnisti kahden elinvuoden tuomalla itsevarmuudella seinällä olleesta pihakoirayhdistyksen kalenterista kyllä kuukauden pihiksen rodun aivan oikein. Nuorisolla synkkasi oikeinkin hyvin, vaikka Pikon innokkuus välillä vähän ujostutti. Toisaalta onhan pienikin koira kaksivuotiaan näkökulmasta aika iso.

Koiran lopulliseksi väsytykseksi käytiin tutustumassa Cafe Caruseliin, jonne myös koirat ovat tervetulleita (kahvilasaliin sisällekin). Koiraystävällisyydestä kertoo jo paikan ovella oleva koiraetiketti, jonka mukaan mm. ”toisin kuin ihmisasiakkaittemme, koirien on sallittua ja jopa suotavaa makoilla lattialla”. Kauniin sään ja vapaapäivän kunniaksi väkeä oli kuin pipoa, mutta onneksi pienen odottelun jälkeen päästiin rauhalliseen nurkkapöytään, josta oli Pikolle hyvät näkymät ulos ja jossa isäntä saattoi rauhassa keskittyä vaihtamaan koulukaverin kanssa kuulumisia. Ilmeisesti reissu oli pienelle koiralle rankka, koska loppupäivästä Piko on keskittynyt pötköttämään (ja kuorsaamaan) sohvalla. Sekä koira että ihmiset ovat siis ladanneet sopivasti energiaa taas uuteen työ-, opiskelu- ja toipumisviikkoon.

Snip!

Piko-herramme on viimeisen muutaman kuukauden aikana osoittanut melkoisia äijäilyn merkkejä: merkkailua, mikään muu ei kiinnosta jos vaihtoehtona on narttujen tuoksujen haistelu, jne. Lisäksi Pikosta ei ollut tarkoituskaan tehdä mitään jalostuskoiraa, joten pienet mutta olennaiset pallukat jalkovälistä saivat tänään lähtöpassit.

Suuntasimme siis Mevetille, jossa pikaisen tutkimisen jälkeen koiruliin iskettiin rauhoittavaa. Pari minuuttia piikin jälkeen näytti tältä:

Image

Ja noin minuuttia myöhemmin:Image

Muutama minuutti lisää, ja otus ei enää tajunnut tästä maailmasta mitään. Samalla nukutuksella kuvattiin ensin lonkat ja polvet (epävirallisesti, koskapa koira on alle vuoden vanha; olimme lähinnä agilityn treenaamisen kannalta kiinnostuneita) ja hoidettiin hormonilähteiden poisto. Lonkat olivat molemmat erinomaiset eli eläinlääkärin arvion mukaan virallisistakin kuvauksista olisi tullut A/A tai vähintään A/B. Myöskään polvissa ei näkynyt kulumia ja ne näyttivät röntgenissä erittäin hyviltä, mutta vasen polvi on herkästi sijoiltaan menevä, joten sitä pitää tarkkailla ja mahdollisesti myöhemmin leikatakin.

Vähän yli kaksi tuntia ensimmäisen rauhoittavan jälkeen palasimme sitten hakemaan Pikoa, joka vaikutti kovin väsyneeltä, mutta muuten ihan positiiviselta itseltään. Pieni namikin maistui. Nyt sitten haasteena on pitää otus pari viikkoa rauhallisena ja katsoa, ettei riehu haavaansa rikki. Tällä hetkellä ei onneksi ihan näytä siltä, että oltaisiin hetikohta lähdössä sinkoilemaan viiteen suuntaan:Image

Jännityksellä odotamme, että missä vaiheessa Piko tajuaa, että jotain taisi jäädä eläinlääkärin pöydälle… toivottavasti ei kovasti jää kaipaamaan, ja malttaa tämän jälkeen keskittyä muuhunkin kuin neitosten (…ja leikattujen urosten…) riiaamiseen.