Piko viikinkein maassa, osa 2

Piko ja ihmisensä matkailemassa Norjassa: edellisen päivityksen lopuksi sankarimme ovat päässeet viimeiselle ajoetapille ennen Lofooteille vievää lauttaa. Ensimmäisen lauttamatkan päätteeksi vaihdettiin taas kuskia, ja uusi kuski saikin aloittaa helpolla rankkasade-etapilla. Mikään kiire toisaalta ei ollut, koska lippu seuraavaan ja samalla päivän viimeiseen lauttaan oli varattu ja maksettu jo etukäteen, aikamarginaalia oli yli kaksi tuntia, eikä aikaisempaan lauttaan ollut fyysisesti mahdollista ehtiä. Satamassa odotellessamme törmäsimme suomalaisperheeseen, joka oli juuri viettänyt viikon Lofootteja kierrellen – opimme mm. sen, että helposti saatavilla olevista vaellusreittikartoista oli turha haaveilla.

Piko tutustumassa suurimpaan löytämäänsä vetoleluun. Ei yrittänyt ottaa mukaan.

Piko tutustumassa suurimpaan löytämäänsä vetoleluun. Ei yrittänyt ottaa mukaan.

Lopulta lautta rantautui ja pääsimme sovittelemaan autoa miehistön sille osoittamaan koloon. Selvästikään etukäteen ostettu lippu ei taannut kuin sen, että lautalle pääsee varmasti – ei ainakaan sitä, että pääsisi esimerkiksi nopeasti ulos määräsatamassa… Puolentoista tunnin lauttamatkalla ehti vähän räpsiä tunnelmakuviakin:

TV-20130624-0033

TV-20130624-0041

TV-20130624-0045

Yhden välipysähdyksen jälkeen lautta saapui viimein määränpäähänsä, ja vuorollamme pääsimme ajamaan kiinteälle (ei kuivalle…) maalle. Satamasta navigaattori ohjasi liikenneympyrä- ja tunnelihärdellin lopuksi sen verran pitkälle kohti leirintäaluetta, että loppumatkan löysi seuraamalla joka risteyksessä olleita selkeitä kylttejä – itse asiassa riitti, että löysi satamasta valtatielle ja osasi kääntyä oikeaan suuntaan eli kohti mannerta, ei kohti saariketjun kärkeä. Pienen asuinaluekiemurtelun jälkeen edessä avautui sympaattinen pieni järvi ja sen rannalla Lofoten Feriesenter, josta olimme varanneet ”pienen lomamökin”. Pieni oli sikäli hyvä kuvaus, että mökissä oli varsinaisesti vain yksi huone, parveke, parvi ja minimalistinen kylpyhuone. Tilaa oli kuitenkin meille lähes ruhtinaallisesti. Parvella oli makuusijat kolmelle ja vielä tilaa tavaroillekin, alakerrassa olisi mahtunut pitämään helposti kahdenkymmenen ihmisen coctail-kutsut, keittonurkkauksessa oli pari keittolevyä, vedenkeitin, jääkaappi ja kolmen hengen astiastao. Sijaintikaan ei ollut hassumpi:

Mökki n:o 10, rivistön viimeisenä rauhallisessa paikassa järvinäköalalla.

Mökki n:o 10, rivistön viimeisenä rauhallisessa paikassa järvinäköalalla.

Yläkerran parvelle sai näppärästi tehtyä makuusijat ihmisille (lakanat olivat mukavuustietoisen ratkaisu, vaikka olivatkin hitaammat ja enemmän tilaavievät kuin makuupussi), ja kolmas patja makuupussin sisäpussilla vuorattuna olikin näppärästi koiran makuupaikka. Parvelle menevät jyrkät portaat olivat Pikon mielestä alkuun vähän jännät (syystäkin!), mutta näppärästi niitä sitten mentiin ylös ja alas, enemmän tai vähemmän hallitusti.

Näkymä toiseen suuntaan mökin ovelta.

Näkymä toiseen suuntaan mökin ovelta.

Ei tosin kaikki mennyt aivan niinkuin Strömsössä: vaikka respan nuorimies olikin hirveän mukava, niin ilmeisesti pitkän työpäivän tai englanniksi viestimisen aiheuttama jännitys aiheuttivat sen, että pieniä mutta olennaisia yksityiskohtia jäi kertomatta. Leirintäalueen kotisivujen mukaan alueella oli maksullinen langaton verkko (yllättäen täysin kohtuuhintainen), ja avainta kuitatessani ilmoitin, että haluaisin ostaa päivän verran käyttöoikeutta. Vastaus oli, että verkko on ilmainen eikä mitään tarvitse maksaa, sen kuin käytätte. Tähän luottaen sitten etsimme mökin, purimme kamamme ja lopulta kaivoimme datailuvälineet esille – ja totesimme, että verkko voi olla ilmainen, mutta vaatisi kuitenkin salasanan. Ei hätää, respahan menee kiinni vasta kolmen minuutin päästä, kengät äkkiä jalkaan ja 100 m sprintti toteamaan, että respassa ei ole enää ketään. Emme saaneet arvattuakaan salasanaa, joten suunnitelmat seuraavan päivän kohteiden kartoittamisesta karahtivat tylysti kiville, kun ei prepaid-mobiilinettikään toiminut. Aina ei ilmeisesti voi voittaa, mutta eipä se lomaa pilannut.

Ensimmäinen matkapäivä painui lopulta mailleen (kuvaannollisesti, ei aurinko mihinkään tietenkään laskenut), ja toinen päivä koitti. Mitään erityisiä suunnitelmia emme olleet tehneet, mutta leirintäalueen infosta sai kuvauksen ”helposta ja nopeasta järvenympärikävelystä”. Sen napattuamme suuntasimme käymään paikallisessa matkailuinfossa. Onneksi navigaattori tiesi paikan, koska lupaavasti alkaneet opastekyltit loppuivat kuin seinään muutamaa korttelia aiemmin… Pienen arpomisen jälkeen opimme, että mistään vaativammista vaelluksista ei kannata haaveilla, koska polut olivat vuorokauden vesisateen jäljiltä vaarallisen märät. Toisaalta saimme pari puhelinnumeroa, ja pienen arpomisen ja puhelinsoittokierroksen jälkeen meillä oli paikat varattuna kumivenekierrokselle samalle illalle. Piti siis keksiä jotain tekemistä päiväksi. Leirintäalueelle palattua respa kertoi, että järvenkiertopolku on niin helppo, että sen uskaltaa tehdä kosteammallakin kelillä, kunhan on kunnon jalkineet ja ei ihan hernerokkasumuun lähde, eikä aikaakaan pitäisi mennä vain tunti tai korkeintaan pari.

Siispä vähän evästä reppuun, vaelluskengät jalkaan ja koira valjaisiin. Polun pää löytyi sieltä mistä pitikin, ja pienen astelun ja tassuttelun jälkeen avautui ihan mukiinmenevät maisemat:

Näkymä Nedre Svolværvatnetille

Näkymä Nedre Svolværvatnetille

Järven pohjoispäässä olevan salmen yli oli rakennettu käyttötarkoitukseensa nähden valtatiemäisen leveä riippusilta:

Uimista huomattavasti mukavampi ylitystapa

Uimista huomattavasti mukavampi ylitystapa

Reitti kulki välillä jokseenkin suomaisten alueiden yli, onneksi oli vedenpitävät kengät.

Reitti kulki välillä jokseenkin suomaisten alueiden yli, onneksi oli vedenpitävät kengät.

Mitään ruuhkaa polulla ei ollut, ketään muuta kulkijaa emme nähneet ja kengänjälkiäkin sai vähän etsiä. Riippusillan jälkeen reittikuvaus kehotti seuraamaan valaisinpylväitä, mikä harmaassa kelissä päiväsaikaan (valojen ollessa pois päältä) ei ollutkaan niin näppärää kuin miltä kuulostaisi. Hyvin kuitenkin selvittiin majapaikasta nähden vastakkaiselle rannalle syömään eväitä:

Evästauko biitsillä

Evästauko biitsillä

Rannalla oli hyvä myös vähän rehata.

Rannalla oli hyvä myös vähän rehata.

Taukopaikalta piti olla matkaa alle puolet jäljellä, joten ei muuta kuin tassua toisen eteen, valotolppia taas seuraten… Tolpparivistö johdatteli laskettelurinteen juurelle ja hieman sen ohi, mutta siihen pylväät sitten loppuivatkin. Rannansuuntaisesti vastassa näytti olevan semmoinen tiheikkö, ettei siinä mitään polkuja mennyt, ja Pikokin näytti olevan vankasti sitä mieltä, että ainoa järkevä polku vie ylöspäin. Ei muuta kuin tossua toisen eteen ja rinnettä ylös. Vähän matkaa ylämäkeen löytyikin polku suunnilleen oikeaan suuntaan, ja pienen lisäkipuamisen (ei varmaan sataakaan nousumetriä) jälkeen maisema oli vaivan arvoinen.

Maisemaa mäen päältä, piilokuvaelementtinä kirmaava pihakoira

Maisemaa mäen päältä, piilokuvaelementtinä kirmaava pihakoira

Paikallisesti korkeimmalta kohdalta polut veivät tietysti vain alaspäin, joten valitsimme lupaavimman jä lähdimme kapuamaan. Useamman mutkan ja parin epäuskoisen hetken (”ei me nyt tuohon suuntaan haluta!”) pääsimme melkolailla merenpinnan tasolle päällystetylle tielle. Paperikarttaa alueesta meillä ei kuitenkaan ollut, ja kännykkänikin päätti, ettei se halua näyttää siihen esiladattua karttaa. Pienen harhailun ja norjanymmärtämisharjoituksen jälkeen löysimme kuitenkin lopulta takaisin. Totesimme, että jos tämä oli norjalaisten mielestä ”easy, short walk”, niin meidän olisi ehkä syytä pysyä toistaiseksi poissa haastavammilta reiteiltä. Piko oli melkein koko reissun kipittänyt onnessaan vapaana edessä, takana, sivuilla sekä tietysti ala- ja ylärinteessä, mikä yhdistettynä lähes jatkuvaan, viileään tihkusateeseen vei koiran ennätysajassa unten maille.

Pihakoirakääryle: otetaan yksi pihakoira, kaksi ihmistä ja kesäinen sää (n. 15 astetta ja satelee). Laitetaan ainekset vähän epämääräisesti merkitylle vaelluspolulle koira vapaana pomppimaan, annetaan käydä kaksi tuntia. Tuodaan sisälle, kääritään koira ensin pyyhkeeseen ja sitten vilttiin. Tarjoillaan sohvalle.

Pihakoirakääryle: otetaan yksi pihakoira, kaksi ihmistä ja kesäinen sää (n. 15 astetta ja satelee). Laitetaan ainekset vähän epämääräisesti merkitylle vaelluspolulle koira vapaana pomppimaan, annetaan käydä kaksi tuntia. Tuodaan sisälle, kääritään koira ensin pyyhkeeseen ja sitten vilttiin. Tarjoillaan sohvalle.

Koiran uinuessa me kävimme tutustumassa Svolværin edustaan ohjatulla kumiveneretkellä (sea rafting). Varusteet olivat ainakin lupaavat: haalarit, tukevat saappaat, hanskat, suojalasit, paksu pipo ja paukkuliivit eli kalastuspatruunalla toimivat pelastusliivit. Ulkona odotellessa meinasi tulla lämmin, mutta veneen viimassa varustelu oli oikein mukava, eikä eväspysähdyksellä Skrovan satamassakaan ehtinyt tulla liian kuuma.

Norjalaista kesämuotia

Norjalaista kesämuotia

Matkalla näkyi myös runsaasti merikotkia, jotka eivät tuntuneet ihan hirveästi veneretkueita arastelavan.

Svolværin edustan luodoilta bongattu merikotka

Svolværin edustan luodoilta bongattu merikotka

Satamaan palattua ajatus jonkin illallispaikan etsimisestä oli haihtunut päästä ja päätimme pärjät sillä, mitä evästä kaapissa sattui päiväisen kauppakäynnin jäljiltä olemaan. Eipä Svolværin ravintolaskenekään toisaalta ihan hirveän vakuuttavalta vaikuttanut… Jonkinnäköistä ”kotiruokaa” siis nassuun ja unten maille. Seuraavana päivänä jätimme Lofootit taaksemme mielessämme vakaa aikomus palata joku päivä takaisin paremmalla ajalla. Kohti uusia määränpäitä päästäänkin sitten seuraavassa postauksessa. 🙂