Piko viikinkein maassa, osa 3

Lofooteilta lähdettiinkin sitten ajelemaan kohti Tromssaa. Maanantain puolitoistatuntista lauttamatkaa ei enää huvittanut toistaa, joten ajoimme aluksi Narvikia kohti Lofoottien läpi mantereelle kulkevaa valtatietä pitkin, Narvikista eteenpäin jo menomatkalta tuttua E6-tietä ja viimeinen etappi E8-valtatien sijasta vähän pienempiä maisemateitä. Jo ensimmäisen pätkän maisemat olivat hienoja, ja yhdessä sillankupeessa pysähdyttiin katselemaan sekä Norjan upeita vuoria, että mielenkiintoisia simpukoita ja merilevää 🙂

”Mitä nää oikein on??”

Iso kivi (jolle piti tietty kiivetä) ja hieno maisema 🙂

Ajokilometrejä kertyi aika reippaasti, mutta Piko onneksi otti matkustamisen hyvin rennosti ja keräsi autossa aina energiaa, jotta jaksoi taas nuuskia kuono pitkällä, kun auto pysähtyi  johonkin uuteen ja mielenkiintoiseen paikkaan.

”Krooh” ja ”Zzzz”

Ihmisille ajaminen oli taas sitäkin jännempää, sillä vuorilla tiet olivat varsin kapeita ja keskiviiva puuttui usein kokonaan. Siinä kun sitten tuli paikallinen rekka vastaan niin tuntui siltä, että vähintään vasen etupuskuri lähtee autosta rekan matkaan. Timo saikin muutaman kerran huomauttaa minulle, että älä aja niin reunaan, tiputaan kohta tieltä, kun vetäydyin rekkoja pakoon aivan tien oikeaan laitaan. 😛

Onneksi emme olleet ainoat ja emme ainakaan tyhmimmät turistit mutkateiden päällä, sillä ruotsalainen karavaanari matkailuvaununsa kanssa oli hieman toivoton tapaus. Ensinnäkään kuski ei tainnut tietää raahattavan kotilonsa mittoja kovin tarkkaan, sillä hän ajoi säännönmukaisesti enemmän keskiviivan päällä kuin oikeassa reunassa ja noin kuuttakymppiä yhdenksänkympin alueella (tosin tien mutkaisuuden takia ihan ymmärrettävää). Tämä yhdistelmä kuitenkin keräsi (yllätys yllätys) nopeasti letkan peräänsä kun ohi ei päässyt (kun kotilo ajoi niin keskellä) ja nopeus oli niin hidas. Matkailuvaunun takana oli toinen ruotsalainen maitkailuauto ja sen jälkeen tuli hyvin kyrsiintynyt paikallinen säiliöauton kuljettaja, jonka takana me ihmettelimme menoa. Säiliöauton kuski kärkkyi ohituspaikkaa melkein matkailuauton vasemmassa puskurissa kiinni ja tööttäili ja vilkutteli karavaanareille, mutta ne eivät vaan osanneet/uskaltaneet väistää reunemmaksi. Kaiken huipuksi ne eivät edes älynneet pysähtyä  ensimmäiselle vastaan tulleelle levähdyspaikalle päästämään letkaa ohitseen, vaan vasta vihainen tööttäily ja seuraava levähdyspaikka ratkaisivat tilanteen ja pääsimme karavaanareista ohi.

Minä mietin hetken aikaa kuinka pääsen ohi säiliöautosta, kunnes totesin sen olevat tarpeetonta, koska sen kuski lähti painamaan karavaanareista päästyään sellaista vauhtia, että hyvä kun perässä pysyi. Tunnelissa sen valoja oli mukava seurata, ja tuli jo sellainen fiilis, että ”don’t leave me” kun etäisyys vain kasvoi. Tunnelin jälkeen tulikin sitten rakennustyömaata ja ihana hiekkapölyajo rekan takana, mikä toi oman lisäjännityksensä ajamiseen. Tämän kaiken jälkeen olinkin jo niin puhki, että Timo sai jatkaa ajamista. Tosin ne karavaanarit pääsi siinä sitten uudestaan ohitsemme ja saimme hetken aikaa ihmetellä, miten pääsemme ohi ja kuunnella takana tulevan rekan tööttäilyä kunnes karavaanarit älysivät päästää taas taakseen kertyneen letkan ohitseen. 😛

Lopulta onneksi pääsimme turvallisesti Tromssaan ja Radisson Blue -hotellin suojaan, missä Piko hurmasi matkalaukkukasojemme kanssa auttaneen hotellityöntekijän täysin. 🙂 Hotellihuone piti myös kovasti nuuskutella läpi ja ihmetellä, että mikäs paikka tämä nyt on. Ihmisetkin ihailivat maisemia, Arctic Cathedral ja hieno silta näkyi heti ikkunasta.

Piko Tromssan hotellihuoneessa. Kamera joutui lipaisuhyökkäyksen kohteeksi muutama sekunti kuvan ottamisen jälkeen 😀

Pitkän ajopäivän päätteeksi käytiin Pikon kanssa hieman haistelemassa Tromssan tuulia ja katselemassa kaupunkia. Piko oli hyvin epäileväinen juoksevaa tyttöä esittävää patsasta kohden, mutta namit saivat onneksi koiran vakuuttuneeksi sen vaarattomuudesta. 😛

Pikon päästyä hotellihuoneeseen lepäämään, ihmiset lähtivät etsimään illallista. Hotellin ravintola oli kovin tyhjä (ja kallis) ja meitä ei edes huomattu vaikka hengasimme hetken aikaa pöytiinohjaus-kyltin luona joten lähdimme tallustelemaan rantaa pitkin ja törmäsimmekin varsin mukavaan pihviravintolaan, jossa oli erikoinen tilaustapa. Asiakkaille annettiin lappu, josta sai ruksia minkä ruoan ottaa, mitä lisukkeita ottaa ja millaisena pihvinsä haluaa. Juomat taisi olla ainoa jotka tilattiin sanallisesti, vaikka paikassa oli kyllä hyvin ystävällinen henkilökunta ja hauska tarjoilija, joka heitti Timolle läppää herrasmiehenä olosta ja kyökin puolella laskun hoitamisesta 😀

Aamulla käytiin ihmettelemässä hotellin ”kuntosalia” ja sauna/rentoutumistiloja. Rentoutumiseen oli selkeästi panostettu enemmän, sillä vaikka hotellin sivuillla mainostettiin näkyvästi hyvin varusteltua kuntosalia, paikalta löytyi juoksumatto ja crosstrainer eikä mitään muuta! Se oli hieman pettymys, sillä olin halunnut matkalle yhden hotellin, jossa voisin käydä salilla. Jonkinlaisen oman kehon painolla tehtävän treenin siihen sitten sävelsin. Sauna oli kyllä varsin hieno, mutta illalla enemmän ruuhka-aikaan voisi olla ahdasta kun oli vain yksi suihku. Kaikenkaikkiaan hotellista kuitenkin jäi ihan hyvä maku suuhun, koska huone oli ihan kiva ja aamiainen herkullinen hotelliaamiainen.

Auton nokka suunnattiin (maksulliselta ja kovin norjalaisittain hinnoitellulta) parkkipaikalta kohti Altaa. Matkan varrelta löytyi taas hienoja maisemia ja kaunis lounastamispaikka. Sääkin suosi tänään.

Aivan ihana lounaspaikka.

Piko kukkakedossa 🙂

Matkan varrelle mahtui myös yksi lauttamatka lisää ja nyt meillä oli jo täysiverinen lauttakoira, vaikkei Piko aikaisemminkaan lauttailua paljon kummeksunut.

Lauttaa odotellessa…

…ehti vähän poseeratakin 😛

Lautalla oli rentoa meininkiä, vaikka välillä olisikin pitänyt päästä tutkimaan maailmaa.

❤

Taidekuva hytin ikkunan kautta. 😛

Matkanvarrella oli myös Lappi-krääsää myyvä koju, jolla oli söpö sisääheittäjä:

Tuttujakin paikkoja oli, täällä käytiin yhtenä kesänä vanhempien ja Tinin kanssa 🙂

Löydettiin myös lunta ja siitäkös Piko innostui 😀
Lopulta päästiin Altaan tai tarkemmin ottaen Alta River campingiin. Majoitusten taso selkeästi vähän heittelee kun viime yö oltiin suht siistissä hotellissa ja nyt camping-mökissä ja yhteisvessat ja -suihkut. 😛 Mutta ihan mukava mökkerö ja lähes viereisessä mökissä oli innokas nuori tanskandoggi, jonka innokkuutta Piko kyllä vähän arasteli, mutta muuten oli ihan hauska kaveri. Paikan pitäjillä oli myös söpö alueella vapaana hengaava berninpaimenkoira, joka tykkäsi rapsutuksista 🙂

Illalla minä jumituin lukemaan Dan Brownin Infernoa ja Timo jotain dataili (toim. huom. nysväsi yhdistysbyrokratian kanssa) niin nukkumaan meno vähän venyi. Vessakäynti kolmelta yöllä, vaikkei siltä tuntunut kun oli ihan yhtä valosaa kun keskellä päivääkin. Hyvin hämmentävää, sillä vaikka Suomen kesiin onkin tottunut, mutta etelämpänä sentään tulee edes hieman hämärä yöllä, täällä päivä ja yö eivät eronneet mitenkään toisistaan pilvisellä säällä…

Seuraavana päivänä lähdettiin tutustumaan Euroopan suurimpaan kanjoniin. Pikku pikku kylästä löytyi majatalon, ravintolan ja turisti-infon/kaupan sekoitukselta vaikuttava talo, josta sai kartan. Ajamalla mentiin hyvin mielenkiintoista tietä eteenpäin, joka ensin vaikutti Timon sanoin ”meidän mökkitieltä”, mutta se muuttui myöhemmin jokseenkin huonokuntoiseksi ja hyvin jännittäväksi. Meidän ”suuri maastoauto” Toyota Yaris kuitenkin selvisi kunnialla koettelemuksesta, vaikka ajoimme varmaan pari kilsaa ohi (ja takaisin) siitä, mihin auto olisi pitänyt jättää. Myöhemmin nähtiin joitain maastoautoja, ja jopa niillä oli ongelmia tien kanssa. 😛

Auto siis parkkiin ja eikun matkaan. Alkumatka oli silkkaa paljakkaa ja Piko oli hämmentynyt tilan määrästä ja kirmasi innoissaan ympäriinsä. 🙂

Löydätkö kuvasta pihakoiran?

Parin kilsan tallustelun jälkeen löytyi myös makea vesiputous:

Tuonne toiselle puolelle oli vähän jännä päästä kun piti ylittää tuo puro, mutta hyvin Piko hyppi kiveltä toiselle ja minä perässä, eikä huuhtouduttu putoukseen 😀 Putouksen vierestä löytyi taas lunta, ja Piko sai siitä hepulin ja Timo teki minilumiukon. 🙂 Matkaa jatkettiin polkuja pitkin ja hyttysiä riitti. Lopulta päästiin aika lähelle kanjonia, mutta kun oltiin valittu lyhyempi reitti kahdesta vaihtoehdosta niin ei päästy ihan kunnolla kanjonin reunalle. Ihan hienot näkymät silti oli.

Pikoakin kiusasi hyttyset vaikka sekin oli sivelty tervavoiteella, joka mulla toimi varsin hyvin. Normi hyttysmyrkyt kun aiheuttaa mulla päänsärkyä. Piko jahtasi siis hassusti syöksyilemällä hyttysiä kun ne inisivät kuonon edessä 😛

Paluumatkalla Piko innostui myös hieman tuhoamaan Lapin arvokasta luontoa 😛 Onneksi ei mitään pahempaa jälkeä saanut aikaan.

Alert alert Greenpeace, Lapin luonto on vaarassa!

Sitten tallusteltiin sama matka takaisin (yhteensä noin 9 km) ja paljakkaa vaan tuntui riittävän kun nälkä jo kurni vatsassa. Lopulta kuitenkin kukkulan takaa saatiin auto näkyviin ja Timo leikki automainoskuvaajaa niin pitihän mun sitten mennä lisäämään pieni mielenkiintoelementti kuvaan 😛 :

Piko oli hieman kummissaan meidän touhuista, mutta onneksi korkeat paikatkaan ei suuremmin aiheuta paniikkia niin namia tuijottaen istui vain kiltisti paikallaan. 😛

Siitä sitten mentiin syömään siihen pikkukylän majatalo/infopiste/mikälieolikaan ja oli kyllä hyvää ruokaa vaikka tunnelma olikin aika intiimi, kun oltiin ainoat asiakkaat. 😛

Sitten auton nokka suunnattiin kohti Suomea ja rajalla tullimiehiä ei taas hirveästi kiinnostanut koko koira, mutta käytiin nyt kuitenkin velvollisuudentuntoisesti näyttämässä passia ja otusta. 😛 Passi tutkittiin niinkin huolellisesti, että sitä ei otettu muovitaskustaan lainkaan ulos…

Lopulta päästiin seuraavaan majapaikkaan eli Hetan majataloon, jossa meillä nimestä huolimatta oli huone hotellin puolelta varattuna. Huone oli kyllä ihana, vessa/suihku oli hauskasti ja tilaa säästävästi viisikulmion muotoinen ja kamppeetkin sai kuivauskaappiin kuivumaan ja muutenkin kaappeja ja säilytystilaa oli reippaasti. Lisäksi huoneesta löytyi parvikin, vaikka me ei sitä hirveästi tarvittukkaan. Piko näytti pitkän päivän jälkeen tältä:

Paikka yllätti muutenkin positiivisesti, sillä tästä hotellista löytyi myös ihan kelvollinen kuntosali, vaikkei sitä oltu edes mainostettu! 🙂 Laitteet toki oli vähän vanhoja mutta mukavan treenin siellä sai aamulla vedettyä. Myös aamiainen oli erittäin maittava. Tänne voisi siis tulla joku kerta uudestaankin 🙂

Matka jatkui kohti Kemijärveä ja matkalla törmättiin (ei onneksi kirjaimellisesti) tosi isoon porolaumaan!

Porot hölkyttelivät autoista piittamatta tiellä ja sen sivuilla.

Avattiin ikkuna kun yritettiin hätistellä poroja pois tieltä ja Piko heräsi takapenkillä ihmettelemään moisia otuksia. Lähtipä sieltä vähän vahtihaukkuakin, että mitäs otuksia te olette ja mitä te täällä teette, menkääpä pois! Spekuloitiin siinä, pitäisikö päästää Piko paimentamaan porot tiensivuun, että voidaan jatkaa matkaa 😉 Lopulta kuitenkin päästiin läpi ihan omin avuin.

Kemijärvellä käytiin ihmettelemässä hyvin ankeata koirapuistoa, jonka jälkeen suuntasimme juna-asemalle. Timo jäi junahulluna kuvailemaan junia, minä ja Piko lähdimme Siwalle hakeman iltapalaa. Takaisin yritin oikaista hieman enemmän ja tulin lopulta lähes jonkun pihan viertä pikku polkua takaisinpäin kun yritin olla vähän liian ovela. Ajoissa kuitenkin ehdittiin junaan ja oli väsynyt pikkukoira taas vieressä 😛

Junamatka sujui Pikolta kuin vanhalta konkarilta, tässä poseerataan Rovaniemellä Pikon ulkoilu- ja isännän junahulluilutauolla:

Helsingissä ihmeteltiin kun Timo oli jo ajanut auton pois junasta kun minä ja Piko selvittiin autojuna-asemalle ja sitten istuttiin odotusrakennuksen vastakkaisilla puolilla ja ihmeteltiin kun toista ei kuulu 😀 Junatyöntekijät kyllä tykkäsivät Pikosta ja kyselivät pihiksestä rotuna 😛

Summa summarum oli kyllä hieno matka ja Piko oli mainio pieni seuralainen tälläisessa reisussa, vaikka se vähän rajoittikin sitten majapaikkoja ja sitä, että Ruotsin kautta ei voinut kulkea matolääkityssäädön takia. Mutta kivaa oli (vaikka puoli kiloa tulikin lisää massaa matkan aikana ^^) ja Pikollakin näytti olevan hauskaa koko reissun ajan. Kiitos Timolle ihanasta synttärimatkasta ❤

Advertisement

Piko viikinkein maassa, osa 1

Tapahtui edellisessä jaksossa: Piko ihmisineen viettivät juhannusaattoillan ja juhannuspäivän maalla, minkä jälkeen jo perinteiseen tapaan lauantai-iltana lähdettiin ajamaan kohti seuraavaa paikkaa. Suuntana ei ollutkaan toinen mökki vaan koti, missä ei päässytkään kellahtamaan sohvaan nukkumaan, vaan juhannuskassit vaihdettiin vielä isompiin, etukäteen pakattuihin kasseihin.

Auto ei suunnannut 7-tielle vaan Pasilaan, missä autosta heitettiin ulos pieni osa kamoista, Piko lähti tutustumaan aseman ympäristön pusikkoihin ja isäntä jemmasi auton sinisen vaunun ammottavaan kitaan. Asemalaiturilla koiran ilme oli paljonpuhuva:

Piko Pasilan asemalaiturilla 5b (ei 5 3/4). ”Mitäs ihmettä nuo ihmiset nyt ovat keksineet…”

Makuuhytin tarkan inventoinnin, sekä sängyn alta löytyneen suolakeksinpuolikkaan menettämisen jälkeen ihmiset asettuivat kirjojen ja karttojen ääreen ja koira kerälle jalkopäähän.

Parin tunnin päästä iltapisuohjelmaan kuului Tampereen aseman ympäristön nuuskiminen ja pari reipasta kävelykierrosta junan ympäri. Yön yli Piko nukkui meistä kolmesta varmasti parhaiten (mitä nyt jotain käytävällä matkalaukun kanssa kolistellutta piti vähän haukkua) ihmisten yrittäessä saada kolinalta ja nytkähtelyltä unta.

Aamulla junan ikkunan takaa löytyi Oulu ja pienen odottelun jälkeen onneksi myös auto. Pienen arpomisen jälkeen (häh, eikö me muka olla Pasilassa) navigaattori paikallisti itsensä ja neuvoi retkueen kohti Torniota. Torniosta löytyi lähes käsittämättömän laajavalikoimainen peltomarketti (muistikortteja! varapuhelin! retkikeittimen kaasua! ulkoilutakki!) sekä jokirannasta entisen kaljatehtaan takaa kohtalaisen mainio koirapuisto. Piko uskaltautui hakemaan tuntumaa Lapin jokiin ja totesi, että kylmää on. Pienen arpomisen jälkeen matka jatkui kohti Ylitorniota, missä lounaspaikan etsiminen tuotti vesiperän ja päätöksen ostaa kaupasta jotain pikaista. K-supermarketin valikoimiin ei kuitenkaan kuulunut esim. PK-seudulla lähes itsestäänselvyytenä olevat salaatit, ja kaupassa piti muutenkin aikalailla etsiä hakemaansa. Ilmeisesti paikka oli ruotsalaisten keskuudessa suosittu, ainakin Ruotsin kruunut kelpasivat maksuvälineenä ja pihalla oli S-rekisteröityjä autoja useampikin.

Jokivartta seuratessa auto päätyi Kolariin, mistä löytyi yllättävänkin maittava buffet. Auto sai menovesitäydennyksen (Kilpisjärven ja Norjan hinnoista oli kuultu riittävästi varoituksia), ja ennakoinnin mestarit tekivät päivän kolmannen kauppareissun, tällä kertaa illan ja seuraavan päivän eväät. Pikokin pääsi tekemään tuttavuutta Länsi-Lapin hajujen kanssa. Kuskinvaihdon jälkeen matka jatkui edelleen 21-tietä kohti pohjoista. Matkan varrelta löytyi myös reissun ensimmäinen poro – joka jolkotteli keskellä tietä, vaihtelevasti oikealla ja vasemmalla kaistalla, poistuen onneksi lopulta tiensivuun. Totesimme, ettei porovaaramerkkejä ihan turhaan oltu laitettu.

Maisema muuttui pätkä pätkältä karummaksi, ja lopulta edessä häämötti Saana-tunturi. Kilpisjärvelle rahdattu bensa todettiin noin 15 snt/litra kalliimmaksi kuin halvin matkan aikana bongattu, mutta aiempien Norjan-matkalaisten neuvoa noudattaen tankki pistettiin kuitenkin piripintaan.

Vähän valtatien sivusta löytyi kuvaavasti nimetty Hotel Kilpis. Lemmikkihuone oli ylhäisessä yksinäisyydessään omassa kerroksessaan, aivan huoneen oven vieressä oli ovi takapihalle ja saunapolulle ja maan tasalla olevien ikkunoiden edessä oli ainakin Pikon mielestä suorastaan oivallinen ikkunalauta.

Piko syö Kilpisjärven hotellihuoneen ikkunalaudalla 🙂

Ehdimme vielä saunan jälkilöylyihin ja siinä sivussa heittämään talviturkin Kilpisjärveen (BRR!). Totesimme, että ulkona olevan valon määrästä ei kyllä mitenkään voinut päätellä vuorokaudenaikaa paremmalla tarkkuudella kuin ”ei varmaan ihan keskipäivä”. Yöuni tuntui kovasti maistuvan kaikille päivän reissaamisen jälkeen – huoneessa oli onneksi kunnolliset pimennysverhot, kumma juttu.

Aamulla Piko raahattiin julmasti aamulenkille Saanaa katsomaan isännän jäädessä ihmettelemään, että mitenköhän kaikki tavarat nyt saisi järkevästi mahtumaan laukkuihin. Aamutoimien, autonpakkauksen ja vastaanottovirkailijan hurmaamisen jälkeen sanoimme hyvästit edullisille hinnoille ja hurautimme Norjaa kohti.

Ensimmäinen istuma ei ehtinyt kestää kauaakaan, kun piti käydä häiritsemässä tullimiesten televisiontapitusta. Suomalainen tullimies plarasi Pikon passin läpi (koiraa ei edes yritetty tuoda näytille) ja totesi norjalaista, parin metrin päässä istunutta kollegaansa vilkaisten, että ”eiköhän kaveri usko, että tää on kunnossa” (mihin vastauksena myöntävä ynähdys). Kiinni tuskin olisi jäänyt, jos olisi vaan hurauttanut vihreää kaistaa pitkin koko tullin ohitse…

Norjan maanteistä ensimmäinen havainto oli, että toisin kuin Suomeen tultaessa, yleisrajoituksesta ei kerrottu missään, ja jos nopeusrajoitus laski ennen risteystä, niin risteyksen jälkeen ei välttämättä ollut mitään merkintää siitä, että oltaisiin palattu takaisin edelliseen rajoitukseen. Päädyimme sitten ajamaan paikallisten kuskien nopeutta, jos navigaattori ei suureen ääneen protestoinut ylinopeudesta. Sikäläiset maantiet eivät myöskään olleet aivan yhtä hyvässä kunnossa kuin Suomen puolella, mutta toisaalta tämä oli jo reittisuunnitelmassa huomioitu.

Piko matkusti takana valjaissa autosuojan päällä ja tarkkaili välillä menoa, vaikka suuren osan ajasta vain nukkui.

Jäämeren rantaan saavuttuamme pysähdyimme nappaamaan kahvia ja suklaata sekä vilkaisemaan paikallista bensan hintatasoa. Ensivilkaisulla polttoaine vaikutti suorastaan edulliselta, silmän hahmottaessa lukusarjan ”1536” tarkoittamaan 1,536 €/litra. Paitsi ei tietenkään ollut, vaan 15,36 NOK/litra eli noin 1,94 €/litra. Ei ihmekään, että Kilpisjärvellä tankkaamassa oli useampikin norjalainen…

Runsaan ratinvääntämisen ja yhden kunnon sumupätkän (40 km/h 90 km/h tiellä, ja siltikin vähän hirvitti) jälkeen olimme lopulta päivän virallisessa välietapissa eli Narvikissa. Keskustan löytäminen ei ollut mikään haaste, koska ajamamme E8-valtatie kulki aivan keskustan läpi. Turisteilemaan emme ryhtyneet, vaan tavoitteet olivat selvät: piilolinsseille säilytyskotelo (edellinen jäi seuraavan junamatkustajan iloksi) sekä norjalainen prepaid-liittymä, jossa järkevänhintainen mobiilidata. Näitä varten oli etukäteen selvitetty, että missä on optikkoliike ja missä on kauppakeskus, jossa on kioski, joka myy liittymiä. Kauppakeskuksen parkkihalliin emme koskaan löytäneet (mitä sitä turhaan opastamaan päätieltä), mutta katuvarsiparkki, jonka pienellä päättelyllä sai todettua olevan maksullinen, osoittautui ainakin helsinkiläiseen hintatasoon tottuneelle halvaksi. Katuparkki oli sikälikin onnekas, että ruutua etsiessä ajoimme suoraan sopivan optikkoliikkeen ohi.

Prepaid-liittymän hankkiminen olikin sitten mutkikkaampaa. Norjassa kun ei liittymiä myydä anonyymeina, vaan jokainen matkapuhelinliittymä pitää rekisteröidä. Norjalaisen henkilötunnuksen haltijoille rekisteröinti on suhteellisen helppoa, ja sen voi tehdä vaikka netissä. Ulkomaalaisten osalta rekisteröinti menee teoriassa niin, että myyjä antaa täytettäväksi paperisen rekisteröintikaavakkeen (johon merkitään passin numero ja henkilötiedot), tarkistaa henkilöllisyyden passista ja faksaa rekisteröintilomakkeen puhelinoperaattorille. Käytännössä ensimmäinen kioski nosti kädet pystyyn heti kättelyssä (”ei me osata, kysy toisesta kauppakeskuksesta”). Muutaman sadan metrin päästä toisesta kauppakeskuksesta löytynyt kioski kyllä sai pienen ihmettelyn jälkeen paperit tehtyä evästyksellä ”faksaan nää nyt, pitäisi toimia kahden tunnin sisällä”. Eipä sitten toiminutkaan. Seuraavana päivänä menimme vielä kolmanteen kioskiin, missä asiaa ihmeteltiin, ilmeisesti vuoropäällikkönä ollut kaveri vetäytyi passini ja liittymäpaketin kanssa takahuoneen tietokoneelle naputtelemaan muutamaksi minuutiksi ja takaisin tullessaan totesi, että nyt pitäisi toimia. Nyt verkko suostui armollisesti tunnistamaan SIM-kortin, mutta puheluita, tekstareita tai dataa ei saanut läpi. Lopulta netistä löydetyn saldontarkastuskoodin avulla selvisi, että liittymän, jossa piti olla myytäessä saldoa 50 kruunun edestä, oli mystisesti nollilla. Onneksi lompakossa pyöri myös 100 kruunun arvoinen latauskuitti, jolla liittymään sai sitten henkeä ja datan kulkemaan – joskin siinä vaiheessa lomaa, jossa datalle ei enää niin suurta tarvetta ollutkaan. Tulipahan testattua mahdollista seuraavaa matkaa varten. Hintatasoltaan data oli (matkailijan näkökulmasta) suhteellisen edullista: megatavuhintaa en edes katsonut, mutta liittymän ominaisuuksiin kuului, että päivässä datakäyttö maksoi korkeintaan 20 kruunua eli noin 2,50 euroa. Suomessa ei tietenkään haluaisi vakituisessa liittymässä maksaa lähellekään noin paljoa datakäytöstä (ehkä kymmenesosa tuosta), mutta roaming-dataan verrattuna lysti oli lähes ilmaista.

Narvikin jälkimmäisessä kauppakeskuksessa teimme myös ensimmäistä kertaa tuttavuutta vähän erilaisen kassakoneen kanssa: myyjä ei laittanut seteleitä ja kolikoita kassakoneessa olevaan vaihtolippaaseen vaan syötti ne jonkinlaiseen yhdistettyyn setelintunnistimeen, kassalippaaseen ja turvasäilöön: koneen yläreunassa oli aukot jokaiselle setelityypille, ja kone nieli asiakkaan antamat rahat sekä antoi vaihtorahan seteliosuuden. Kolikot taas syötettiin toiseen koneeseen, jonka kaukaloon myös vaihtorahat iloisesti kilisivät, kokonaan koneellisesti laskettuna. Hämmentävä systeemi, mutta hyvin toimiva, kun ei myyjän tarvitse päässään laskea, että miten vaihtorahasumman muodostaa käytettävissä olevista kolikoista ja seteleistä. Kaupassa oli myös sangen monipuolinen lounassalaattipiste, josta sai itse lappaa sopivaksi katsomansa kokoiseen rasiaan salaattia, jauhelihaa, tomaattia, kurkkua, maissia ym. tarpeita sen verran kuin halusi, ja koko komeus hinnoiteltiin kassalla (suomalaiseen makuun suolaisella) kilohinnalla. Itse asiassa myös kaikki muut punnittavat punnittiin vasta kassalla, suomalaistyyppisiä asiakkaan käyttämiä vaakoja ei näkynyt lainkaan.

Narvikista matka jatkui pienen korttelinkiertelyn (”mä ihan nopeasti korvaan U-käännöksen kiertämällä korttelin, mikä voi mennä vikaan”) jälkeen E8-tietä kohti Skutvikiä, josta piti lähtemän Lofooteille vievä lautta. Ensimmäinen lauttakokemus koitti kuitenkin jo aiemmin, kun pääsimme kokeilemaan viimeistä E8-tien jäljellä olevaa lauttaosuutta. Piko oli lautoilla tuttuun tapaansa varsin rennosti, vaikka autolautta olikin ihan uusi kokemus. Mutta tällaista tällä erää, Lofooteista seuraavassa postauksessa, muuten tulee liian maratonpostauksia.

Piko autolauttailee.

Rokotus, pentutreffejä, koirakoulua ja juhliakin

Toissaviikolla Piko sai siis ensimmäisen rokotteensa… meni taas enemmän aikaa kun piti, ennen kuin ehdin tänne kirjoittelemaan..:P Rokotus meni hyvin, Piko oli oikein hienosti tutkittavana ja mutusti tyytyväisenä kalkkunaa kun pistos laitettiin eikä näyttänyt edes huomaavan koko toimitusta 😀 Eli hyvin meni, parin viikon päästä sitten uudestaan…:)

Me oltiin vähän aikaa Pikon kanssa ihan kaksistaan, kun Timo lähti viikoksi (tuli kyllä käväsemään välissä kotona) Viroon tuomaroimaan Fysiikkaolympialaisia. Meni onneksi ihan hyvin ja tyyppi ei edes herätellyt mua öisin, aikasin taisi olla puol seiskan aikaan..:) Eli yöt menevät jo varsin hyvin kun minkäänlaista proteistoimista ei enää juurikaan ole illalla ja vinkumisesta tietää että on oikea hätä eikä vain haluta huomiota. Timoa tyyppi kyllä aina ulkoa sisääntullessa vähän etsiskeli ja iPadilla kun puhuttiin Skypen kautta niin tyyppi yritti kurkkia iPadin taakse että missä se on kun naama näkyy ja ääni kuuluu mutta miestä ei vaan ole missään…aww…:P Kun Timo sitten tuli kotiin niin oli ihana innostunut vinkuna ja hirveä hännänheilutus ja naamannuoleminen 😀

Pikku piraja

Ollaan matkusteltu junassa ja vähän kaikkialla että tottuu kaikkeen mahdolliseen, ja Piko matkustelee edelleenkin kivan rauhallisesti sylissä tai lattiallakin ollaan varsin rauhassa 🙂

Kaksi kertaa ollaan nyt myös käyty Koirakoulu Kontaktin Citykoira kurssilla Leppävaarassa ja meidän pieni on niin hieno 🙂 No eij, aika paljon on ollut sellaista mitä ollaa kotona jo treenattu, niin Piko on osannut hyvin. Mutta olin kyllä niin ylpeä Timosta ja Pikosta viimeksi kun osasivat niin hyvin, Piko hoksasi nopeasti uudempiakin juttuja ja Timo oli treenaamisesta ihanan innoissaan ja sai Pikon keskittymään hyvin 🙂 Viikonloppuna saatiinkin sitten omalle paikalle rauhottuminen hyötykäyttöön kun mentiin Timon mummun 90 v. juhliin ja Piko sai odottaa viltillään (varmuudeksi tuolin jalkaan sidottuna) sillä aikaa kun me syötiin… Aika hienosti pikkuinen malttoi odottaakin 🙂

Juhlissa oli myös pieni Sebastian-poika, joka koiriin tottuneena oli kiva leikkikaveri.

 

Pieni hölmö myös putosi vähän houkuteltuna vahingossa järveen kun kurkottikin liian pitkälle. En uskonut että kaveri olisi levänpalasen perässä kurkottanut niin pitkälle laiturilta, mutta sinne se plumpsahti… Toivottavasti ei syvästi järkyttynyt, varsinkin kun meni kierimään hiekassa ja piti viedä vielä uudestaan järveen, jotta saattoi viedä autoon,..:P

Ilmeestä näkee, ettei kaveri oikein arvostanut toista kylpyään…

Perjantaina oltiin taas isoilla pentutreffeillä Malminkartanossa ja paikalle saapui pihakoiratyttö Nera leikkikaveriksi 🙂 Pihiksillä oli selkeästi välillä aivan omaa kivaa, mihin muut kaverit eivät päässeet mukaan ^^

Nera pihakoiratyttö

”Hei, mitä sä teet??”

 

 

Pihiskivaa

 

 

Isompiakin kavereita löytyi…

 

Laaban shelttikin löytyi kiusittavaksi 😛

 

Pienempänä kaverina oli paikalla Nuka mäyris 🙂

 

Mukana menossa oli myös ällösöpö yhdeksänviikkoinen labbiksen pentu 🙂

 

Mun hieno mies 😀

Juhlien jälkeen lauantaina mentiin maalle, missä Chili, Unna ja pilkullinen kaveri olivat. Pilkkutyppi ja Piko löysivät yhteisen sävelen leikeissä, ilmeisesti pilkulliselle kaverille on tullut vähän järkeä päähän leikkien rajuudessa ja Pikolle kokoa sen verran lisää ettei ollut liian rajua menoa pienelle. 🙂

”Mähän pistän vaikka dalmatialaisenkin ketoon!”

 

Rauhassakin saattoi kaverin kanssa olla, vaikka häntä kuonon edessä houkuttelevasti olikin 😀

Sunnuntaina olikin sitten jännää kun mentiin Minkiölle höyryfestivaaleille ihmettelemään kaikenlaisia höyrykoneita ja ajeltiin höyrymuseojunalla Jokioisilta Humppilaan avolavalla. 🙂

 

 

Ihailijoitakin riitti, kuulemma oli tytön reissun kohokohta kun pääsi silittämään koiraa..:P

 

Väsynyttä matkustamista 😀

 

Oli hirveän kuuma päivä niin käytiin vähän vilvoittelemassa, mutta ei tää pihis oo ainakaan vielä hiffannut uimisen ihanuutta…

 

Festarihumu oli väsyttävää ja piti ottaa torkut kahvion pöydän luona..

Loppuun vielä pari kuvaa kotoa meidän aurinkoläikkäkoirasta, tyyppi kun hakeutuu välillä ulkonakin aurinkoläikkään ja on sitä mieltä, että mä jään tähän 😛

Aurinkoenergialla toimiva koira

Parveke on hyvä paikka järsiä luuta 🙂

 

Furminointi tekee gutaa 😀

3 kk

Kuukausi koirallista elämää mennyt 🙂 Nyt kaikki alkaa olla ns. normaalia, eli pyritään siihen että about kerran viikossa pääsisi pentutreffeille ja muuten opetellaan kaikenlaista tarpeellista…viimeisempänä opeteltiin kosketusalustaa, eli hiirimatto lattialle ja opetetaan koira menemään sen päälle seisomaan niin sitten on myöhemmin esim agilityssä (jota harrastelumielessä on ideana kokeilla) helppo saada koira tarkasti tietylle paikalle…:P Piko on kyllä nopea hoksaamaan asioita, parilla muutaman minuutin treenillä yleensä hiffaa homman idean, fiksu pentu 🙂

Sisäsiisteys on aika samalla mallilla kun ennenkin, jos ei olla tarpeeksi hereillä eikä muisteta parin tunnin välein viedä ulos niin pisut tulee joko pissa-alustalle (paremmat parketille kun sanomalehti) tai sitten tyyppi on jostain syystä ihastunut pissaamaan myös säkkituoliin, josta on tullut jonkinlainen tapa… argh…  No säkkituoli menee nyt viikoksi tai pariksi varastoon niin ei ole mahdollista kehittää tapaa pidemmälle… Omaan sänkyynkin tulee aina välillä pisuja, mutta se taitaa olla onneksi enemmän sitä ettei muuta alustaa ole tarjolla, kun jos pissa-alusta on päivällä paikallaan niin se revitään riekaleiksi 😛 En kyllä silti tajua tuota sänkyyn pissimistä, mutta ei ilmeisesti kuitenkaan ole hurjan harvinaista pennuilla…

Mutta, kohokohtia viime postauksen jälkeen…

3.7 tiistaina oli isot pentutreffit Malminkartanossa, eli ihmeteltiin junalla matkustamista mennessä ja tultiin bussilla pois.. Piko ottaa ihanan rauhallisesti kaikki matkustamiset 🙂

Näin käy kun keskarivillis törmää pihikseen ja liike jatkuu…:P

 

Mun sylistä käsin oli villiksen hyvä kiusia pikku piraijaa 😛

 

Pikku pihis on vähän liian nopea välillä…:P

 

Tiukkoja käännöksiä ^^

 

Temppu vesikoira oli tarpeeksi pieni mahtumaan Pikon alle 😀

 

Labbiksen pentu, joka oli about isoin paikallaolevista, oli superkiva leikkikaveri, vaikka Piko olikin pienin paikallaolevista 😛

 

 

 

Kavereita on käynyt paljon kylässä hengaamassa ja tutustumassa Pikoon ja Piko tykkää kaikista. Naapureidenkin hurmaamista ollaan jatkettu… Vielä kun kaveri tajuaisi, että ihan jokaista ei ole tarpeen tervehtiä…:D Tosin yleensä vähintään joka toinen ihminenkin haluaa moikata ^^

Elämä ei kuitenkaan ole täysin auvoista ollut, koska pikkuinen on hieman oksennellut aina välillä ja onnistui saamaan lievän silmätulehduksen ja käytiin sitä sitten Mevetissä näyttämässä ja rokotuksestikin sitten siirtyi ensi viikkoon. Ei onneksi ollut mitään naarmua silmässä ja eläinlääkäriäkin piti tutkimuksen jälkeen päästä nuolemaan, eli mitään eläinlääkärikammoakaan ei saatu aikaiseksi. Oksentelukin ilmeisesti johtuu vain siitä kun pennut aina imuroivat kaikennäköistä nassuunsa ulkoa, vaikka kovasti koitetaankin vahtia, niin on maha vähän sekaisin… Ehkä Canicur kuuri nyt hieman auttoi..:) Mutta ensi viikolla sitten ne rokotukset ja varmaan siitä uusi päivitys 🙂